"Kuinka te olette tullut toimeen siitä ajasta asti?" kysyi rouva Woogman, joka osaaottavaisesti oli kuunnellut ukon kertomusta hänen elämänsä vaiheista. Hän melkein kiitti Jumalaa, että hänen miehensä oli poissa maailmasta, jossa niin monta vaaraa ja kärsimystä voi kohdata ihmistä, ilman että hän on syypää siihen.
Ukko Striid haki vanhan takkinsa joka kulmasta ja koukerosta jotakin, kunnes vihdoin löysi pienen tupakkalehden, minkä hän tarpeellisten valmistusten jälkeen pisti suuhunsa. Kun hän sitten leukojensa avulla oli saanut lehden muodostumaan semmoiseksi, kuin sen piti oleman, ja oli saattanut sen oikealle paikalleen, puuttui hän taasen puheesen ja vastasi rouvan kysymykseen näin:
"Minä, nättekö, rouva, en koskaan ole käynyt alakuloiseksi. Kun minä en enään päässyt merille, rupesin minä seilailemaan laivasillalla, jossa minä olin avullisena kaikenlaisessa työssä. Talvilla taas olen minä sahaellut puita siellä ja täällä. Olenpa välistä ansainnut hyvästikin rahaa; mutta olenpa välistä saanut kokea kovaakin, kun meriliike on tullut myöhään alkuun. Minä olen nyt viimeisinä vuosina, kun voimat jo ovat ruvenneet vähenemään, pääasiallisesti auttanut Yrjö-kalastajaa nuotan vedossa. Kaikkina aikoina minä olen ollut hyödyllisin vesillä; sillä minä olen syntynyt vettä varten, niinkuin varas hirsipuuta varten. Vielä nytkin on suurin iloni istua Mosebacken'illa katselemassa aaltojen leikkiä. Vanhat muistot heräävät rinnassani ja minä tulen kuin lapseksi jälleen… Yksi seikka minua välistä surettaa. Minä olen ollut kurja raukka, näettekö: minä en koskaan ole ymmärtänyt säästää. Minun olisi onneni päivinä pitänyt säästämän vähän; mutta minä en koskaan ole surrut huomispäivää… Se on kyllä tyhmästi, mutta ei se sentään ole sen pahempi… Minä olen jo kuudenkymmenen vuoden vanha, enkä siis enään saata elää niin kauan… Rohkeutta vaan, Joonas Striid! Vaikka meri vähän raivoilee illalla, kyllä sentään vanhus löytää satamaan."
"Kyllähän se on hyvä että ihminen on rohkea", sanoi rouva Woogman; "mutta kyllä sentään teidän on hyvin vaikea, kun olette noin…"
"Se menee kyllä ohitse, rouva kulta", puuttui ukko puheesen. "Kumminkin, oikein totta puhuakseni, minä vähän pelkään tulevia päiviäni. Ei paljoa puutu, ett'en kärsi kylmää ja nälkää välistä. Yrjö-kalastaja on kunnon ukko; mutta hänen armas puolisonsa on oikea pahuus, jonka minä, jos hän olisi minun, ripustaisin korkeimpaan puuhun. Kesällä, niin kauan kuin minä voin kantaa kotia kaloja ja muutakin hyvää, olen voinut ansaita laivasillalla, on hän hyvä kuin enkeli, mutta kun se on lopussa käy hän alinomaa ä. seksi ja välistä oikeaksi hyenaksi. Minä silloin olen hänen tiellään, jos minä istun tahi seison, ja välistä on hän valmis ajamaan minut ulos keskellä yötä. Hän tahtoo, että minä, niinkuin muutkin vanhat sotamiehet, lähtisin kerjäämään rahoja, jotka tietysti sitten panisin hänen uhriarkkuihinsa. Mutta siksi minä olen liiaksi ylpeä; minä en voi seisoa kadunkulmassa näyttämässä puujalkaani rahan edestä; ei, ennen minä näen vähän nälkää ja teen työtä, kun niin saan. Vielä ovat käsivarteni niin hyvät, että voin sahata puita, ja muutoin löytänen jonkun neuvon… Jos sentään Lotta olisi ollut uskollinen!… Saakelin raskasta on olla ilman yhtäkään ihmistä, johon voisi likemmin liittyä?"
Tuon viimeisen lauseen sanoi ukko huokauksella, joka sai pari isoa kyyneltä tunkeumaan rouva Woogman'in silmistä. Hän tarttui ukon rypistyneihin käsiin, ja lausui suloisella hymyilyllä:
"Äsken luulin minä olevani onnettomimman ihmisen maailmassa, mutta se oli väärin. Minä olen kadottanut armaan puolison, joka oli elämäni suurin onni, mutta minä en sentään ole yksinäni; minulla on kolme lasta, joita minä hellästi rakastan ja jotka myös rakastavat minua. Teillä ei ole ketäkään, jota te rakastaisitte ja jonka edestä eläisitte, ukko raukka; eikä ole ketäkään, joka rakastaisi ja hoitaisi teitä. Minä tahdon tehdä sen teidän loppuikänne ajan, joka luultavasti ei olo oleva pitkä. Te saatte kyllä asua tässä ja tulla isäksi minulle ja minun pienille pojilleni. Minulla ei olo paljoa tarjota teille, mutta sen vähäisen, mikä minulla on, tahdon minä mielelläni jakaa teille; sillä minä toivon että Hän, joka ei antanut öljyn loppua köyhältä leskeltä Raamatussa, myöskin on siunaava sen vähäisen omaisuuden, mikä meillä on, niin että se riittää meille."
"Kiitokset, tuhannet kiitokset, rouva kulta!" sanoi ukko vapisevalla äänellä. "Ne sanat menevät ympäri sydämmeni, kuin hyvä munatoti; mutta en minä voi ainaiseksi laskea tähän ankkuriani, kuinka mielelläni tahtoisinkin. En minä vanhoilla päivilläni taida, kuinka huonosti minun käyneekin, tulla leskein ja orpojen vastukseksi… Rouvalla on kylläksi tekemistä omain pienokaistensa ruokkimisessa."
Rouva Woogman'ista oli tämä muistutus aivan oikea, ja hän ei sentähden koettanutkaan sen enempää houkutella ukkoa.
"Teidän pitää kumminkin jäämän meille muutamaksi päiväksi," sanoi hän, "että minä sillä aikaa saan pestä ja paikata vaatteitanne vähän; sillä tuossa tilassa en millään muotoa voi antaa teidän lähteä."