Rouva Woogman piti paljon ukosta, ja sentähden häntä suuresti huoletti se, että ukolla oli vika, jota hän ei millään tavalla voinut hyväksyä. Hän oli näet huomannut että ukko mielellään, kun tilaisuus oli, otti ryyppyjä useampia, kuin sieti. Muutamina iltoina oli hän tullut puolijuovuksissa kotia, jolloin hän oli ollut erinomaisen iloinen ja hullunkurinen, mutta ei sentään vallatoin. Rouva Woogman päätti itsekseen pitää ukolle liikuttavaisen varoituspuheen, jolla varmaan olisi oleva hyvä vaikutus; mutta kuinka olikaan, tuosta aiotusta puheesta ei koskaan tahtonut tulla mitään.
Eräänä iltana, jolloin lunta pyryeli, vanhin poika, joka tavan mukaan oli ulkona katsomassa eikö ukkoa kuuluisi tulevaksi, tuli juosten sisään äitinsä luo kertoen, että vanha Striid makasi sairaana Götha-kadulla, voimatta nousta ylös.
Rouva Woogman kohta arvasi miten asian laita oli. Hän heitti lämpyisen liinan kaulaansa ja seurasi poikaa paikalle.
Kun he tulivat vähän alemmaksi kadun kulmaa, näkivät he ukon vierittelevän itseään luminiedoksessa, ison poika-joukon suureksi riemuksi, jotka nauroivat hänen turhille koetuksilleen päästä jaloilleen.
Kun rouva lempeällä äänellään ystävällisesti kysyi miten hänen laitansa oli, oli ikäänkuin ukko äkkiä olisi selvinnyt; sillä syynä tuohon hänen vähemmin mukavaan tilaansa oli oikeastaan kelpo humala. Hän kohosi vähitellen seisaalleen ja nojaten rouvan käsivarteen kömpyröi hän hiljaa kiroten itsekseen kotia ja meni kohta levolle.
Kuu hän seuraavana aamuna avasi silmänsä, näki hän rouva Woogman'in makaavan polvillaan hänen vuoteensa vieressä.
"Mitä te, hyvä rouva, tässä teette?" kysyi hän.
"Minä rukoilen teidän puolestanne", vastasi rouva ja katsoi ukkoa kyynelisillä silmillä.
Ukko kääntyi toisaalle; oli kuin jos hän ei olisi voinut sietää tätä näkyä.
"Minä ymmärrän… minä ymmärrän!"… sanoi hän. "Älkää te, rouva kulta, minun tähteni itkekö! Minä en ansaitse mitään kyyneleitä… Minä olen kurja vaivainen… Ajakaa minut matkoihini, ja heittäkää minut Mosebacken'in harjulta mereen… minä en ansaitse…."