Ukko ei voinut jatkaa lausettaan; sillä hän nyt rupesi itkemään kuin lapsi.
Rouva Woogman antoi hänen itkeä tarpeekseen; sitten sanoi hän:
"En minä voi ajaa teitä pois, hyvä ystäväni; sillä minä rakastan teitä kuin omaa isääni. Minä taidan ainoastaan rukoilla teiden puolestanne, ja minä toivon että, jos tekin katuvaisella sydämmellä rukoilette Jumalaa, hän on antava teille voimia voittamaan tuota inhoittavaa juopumusta, joka auttamattomasti vie kadotukseen."
"Minä toivon samoin", sanoi vanhus hetken äänetönnä oltuaan. "Tietäkää, etten minä luonnosta ole mikään juoppo, vaikka minä olen lastannut itseeni paljon juomatavaroita aikanani. Minä en melkein koskaan ole ollut juovuksissa, ennenkuin näinä viimeisinä vuosina, jolloin minä tuolloin tällöin olen juonut itseni humalaan suruni lievitteeksi. Se on sangen huono lohdutus, jolla on karvasta jälessään, jonka tähden minä sen seitsemän kertaa olen luvannut itselleni olla vasta sitä käyttämättä. Se lohdutus on ainoa syy minun kurjuuteeni; sillä jos en minä olisi ryypännyt, niin olisi minulla ollut kylliksi varoja, niin raajarikko kuin olenkin. Minä olen myös havainnut sen seikan, ja, niin kuin sanoin, lukemattomia kertoja päättänyt olla juomatta, voimatta sentään pitää päätöstäni. Nyt minä kumminkin luulen voittavani tuon pahan taipumukseni; sillä minä olen itkenyt hulluuttani, jota en koskaan ennen ole tehnyt… te saatte nähdä, rouva, että minä olen voittava… rakastattehan te minua kuin isäänne?"
"Rakastan!" sanoi rouva ja suuteli vienosti ukon ryppyistä otsaa.
Ukko puristi lämpimästi rouvan pientä, valkoista kättä. Hän koetti sanoa jotakin, mutta se oli aivan mahdotointa, sillä joku kummallinen liikunto prikin kajuutassa, joksi hän nimitti sydäntään, esti häntä saamasta sanaakaan suustaan.
* * * * *
Muutamia päiviä tämän tapauksen jälkeen astui ukko alas kaupunkiin pieni kori käsivarrellaan, jossa oli rouva Woogman'in pahviteoksia, joita hän nyt meni myömään.
Tultuaan eteläisen sulun luo, istahti hän toiselle sillan johteelle ja vaipui syviin ajatuksiin.
"Saakelin ihminen se rouva on!" sanoi hän. "Siinä olennossa on varmaan jotakin itse Jumalan herrautta. Kun hän lempeillä vetisillä kajuutanikkunoillaan katsoi minuun, tunsin minä ensimmäisen kerran, kuinka kurja kadotettu olento minä olon; mutta minä tunsin myös, että minä hänen avullaan ja Jumalan armolla taidan tulla uudestaan ihmiseksi; semmoiseksi, kuin minä olin lapsuudessani Lidingin saarella… Ei hän enään milloinkaan ole näkevä minun olevan päissäni… minä panen sulun kulkkuuni, niin totta kuin olen rehellinen merimies ja nimeni on Jonas Striid… Mutta mitä minä sitä vastaan teen hänelle?… Tämä ei aina voi olla näin… Hän ei ansaitse enempää, kuin viisitoista riksiä kuukauteensa, vaikka hän tekee työtä puoleen yöhön asti. Saakelin kaunis hän on! Mutta kalpeammaksi hän käy päivä päivältä… Voi, jos olisin rikas!… Silloinpa purjehtisin etelään noutamaan herkkuja ja koreuksia hänelle ja hänen pienokaisilleen… saakelin rivakoita poikia… oikeita mastonkiipeejiä… hyviä merimiehiä niistä kerran tulee… Mutta sinä olet köyhä, Jonas Striid… Hei, mieleeni johtuu jotakin… Hurraa, Jonas Striid, lippu maston huippuun… Mikä tuhma aasi olenkin ollut, kun en sitä ennen ole tullut ajatelleeksi."