Ukko Striid eli nyt toivon ja pelon välillä. Hän, joka ei ennen milloinkaan ollut pannut minkäänlaista arvoa rahoihin, ei nyt voinut nukkua paljaasta rahamurheesta.
Määrättynä päivänä hän jälleen oli konttorissa, jossa hän sai odottaa, koska patruna vielä ei ollut tullut.
Kaikellaista väkeä tuli ja meni; kauppoja tahtiin, rahoja vaihdettiin, kassakirstun kantta avattiin ja suljettiin, kirjanpitäjät, lasisilmät nenällä renguttelivat ranskaa ja kirjoittelivat niin ahkeraan, että kynäin kulku paperilla oikein kuului yli huoneen. Mutta ukko Striid ei kuullut eikä nähnyt mitään, niin oli hän vaipunut syviin ajatuksiin tuon oman tärkeän asiansa tähden.
Vihdoin astui patruna huoneesen ja meni arvokkain askelin oman kirjoituspöytänsä luo. Ohimennessä hän kylmästi nyökäytti päätään milloin vasemmalle milloin oikealle kirjanpitäjilleen, jotka samalla tavalla tervehtivät häntä, nostamatta kynäänsä hetkeksikään ylös paperilta.
Patrunan ulkomuoto oli niin arvoa antava, että ukko Striid, vaikka he olivat vanhat tuttavat, ei uskaltanut avata suutaan, sanoakseen asiaansa, ennenkuin häntä puhuteltiin. Heidän tuttavuutensa ei sentään ollut muunlainen, kuin molemminpuoleinen kunnioitus, minkä kaksi rehellistä henkilöä tavallisesti antavat toisilleen, kun heidän asemansa on niin erilainen, kuin tässä nyt oli laita.
Kun patruna oli tarkastanut muutamia paperia, viittasi hän ukkoa tulemaan luokseen.
"Minä olen nyt ottanut ulos saatavasi, hyvä Striid", sanoi hän; "se nousee 250:een riksiin. Minä koetin myös saada niille nousevan koron, mutta se ei käynyt laatuun… Tässä on rahat."
"Se ei ole mahdollista, hyvä patruna!" huudahti ukko, ja astui pari askelta taaksepäin. "Olihan saatavani vaan kymmenen riksiä vuoteensa."
"Joka tekee yhteensä tämän summan kahdessakymmenessä viidessä vuodessa", lisäsi patruna.
"Saakelin kummallista; mutta hyvät ne on pitää, sanoi kokki silmäkansistaan!"