"Paremmin, kuin olisi voinut aavistaakaan!" vastasi ukko. "Minä olen tehnyt merimatkan, joka on tuottava sata prosenttia voittoa laivanomistajalle?"
"Oikeinhan te saatatte minut hämmästyksiin?"
"Niinpä luulisin, hyvä rouva… En itsekään oikein ymmärrä, kuinka kävi; mutta saakelin hyvä onni on minulla ollut tällä matkallani… olisin melkein valmis nostamaan lippuani mastonhuippuun… Nyt ei teidän, hyvä rouvaseni, tarvitse tehdä niin paljon työtä öillä?"
"Mikä on tapahtunut, joka tekee teidän niin iloiseksi", kysyi rouva uteliaasti; sillä hän näki ukon koko käytöksestä, että jotakin erinomaista oli tapahtunut.
"Asian laita on se, rouvaseni", jatkoi ukko, "että minulla on iloinen uutinen kerrottavana. Rouvan teoksilla on erinomainen menekki; sillä ne ovat niin saakelin hienot ja somat, oikein kuin jos olisivat tuodut suorastaan Kiinasta; mutta rouva myö ne liian halpaan. Niin minä koko ajan olen ajatellut ja niin ajatteli eräs kauppias Läntisellä Pitkälläkadulla, joka osti ne minulta kaikki yhtä aikaa tänään. Hän sanoi tämän jälkeen tahtovansa ottaa niin paljon, kuin rouva vaan ehtii valmistaa. Me teimme kohta kauppakontrahdin kaksinkertaiseen hintaan. Hän oli niin innostunut kauppaan, että hän vaati minua ottamaan viisitoista riksiä edeltäkäsin, ja varmuuden vuoksi tahtoo hän joka kuukausi antaa saman verran?"
"Kiitos olkoon Jumalan!" huudahti rouva Woogman ja lensi suorastaan ukon syliin.
Tämä käänsihe toisaalle, ikäänkuin jos ei olisi pitänyt itseään ansiollisena edes tuntemaankaan hänen hengähdystänsä. Hän sentään iloitsi sydämmessään tuosta sukkelasta jutusta, minkä hän oli saanut rouvan uskomaan.
Ukon juttu ei sentään ollutkaan sulaa valetta, niinkuin lukija kenties luulee; sillä ukko oli todella sopinut erään kauppiaan kanssa, joka pani suurta arvoa rouva Woogman'in teoksiin, niin, että tämä tästä lähin oli saava kaikki nämät teokset, mutta tavalliseen hintaan.
Ilo oli nyt suuri tuossa pienessä kodissa. Rouva Woogman pani toimeen oikean kahvikestin, jossa ei puuttunut voita eikä vehnäleipää. Hän kehoitti ukkoa täyttämään lastihuoneensa, minkä tämä tekikin hyvällä omallatunnolla, koska hän tiesi jossakin määrin olevansa syypää tähän iloiseen kestiin.
"Nyt teidän täytyy luvata minulle jotakin, isä kulta", sanoi rouva
Woogman Striidille.