"Mielelläni, jos suinkin voin", vastasi tämä liikutettuna, sillä nuo sanat "isä kulta" vaikuttivat niin kummallisesti häneen.
"Te lupasitte minulle ett'ette enään ryyppäisi ja sen lupauksenne olette te pitäneet", jatkoi rouva. "Nyt teidän myös pitää luvata, ett'ette kiroele… rumaa on alinomaa lasketella kirouksia."
"Saattaa olla, hyvä rouva; mutta, hiisi vieköön, semmoista tottumusta ei niin helposti voi heittää pois; se tippuu kiinni kuin terva… Enkä minä luule, että se on niin kauhean suuri synti. Minä en koskaan kiroo pahassa tarkoituksessa, ja silloinpa meidän Herramme olisi erinomaisen kiukullinen, jos hän pitäisi lukua muutamasta turhasta sanasta… Mutta tahdonpa sentään heittää pois tuon saakelin pahan tapani, jos rouva niin tahtoo… teidän tähtenne tahdon tehdä vaikka mitä, mutta varmaan tiedän ett'en tässä asiassa onnistu.
"Kyllä minä luulen teidän onnistuvan… Ja kun nyt saan niin hyvän maksun teoksistani, toivon minä myös kaikkea hyvää tulevaisuudesta… Nyt saa Kustaa" — se oli vanhimman pojan nimi — "ruveta käymään koulua ja todella oppia lukemaan. Toisia saan itse opettaa, sen verran kun ehdin."
"Ja minä toivon, ett'ei rouva tästälähin tee työtä niin ylenmäärin", virkkoi ukko.
* * * * *
Vaikea on sanoa, vaan totuus toki tunnustettava, että molempain toiveet menivät mitättömiin, kumminkin aluksi. Rouva Woogman teki työtä yhtä paljon kuin ennen ja ukko kirosi yhtä hyvin tästälähin kuin tätä ennen, vaikka miten koetti jättää tuota pahaa tapaa.
Heidän elämänsä kului muutoin mitä rauhaisammin. Kunkin kuun ensi päivänä toi ukko kotiin kolmekymmentä riksiä, joiden edestä rouva luullaksensa oli tehnyt työtä, ja silloin oli tavallisesti pienet kahvipidot, jotka joka kerralta tulivat iloisemmiksi kun molemmat näkivät että hyvin tulivat toimeen.
Ukko, joka sillä aikaa oli jättänyt ryyppimisen, oli raitistunut, virkistynyt sekä ruumiin että hengen puolesta. Hän oli löytänyt yhden, joka piti hänestä, ja samalla jotakin jonka eteen eli. Hän teki siis työtä kaikin voimin ja auttoi melkoisesti kotoa. Talvella hän käveli puita hakkaamassa, mutta kevään tullen jätti ukko maatoimet ja läksi Yrjö-kalastajalle apumieheksi, sillä vasta vesillä oli hän oikein kuin kotona, niinkuin hän itse sanoi. Kun hän sitte joskus tuli kotiin muutama potkiva kala mukana ja rouva iloisesti puristi hänen karheaa kättään, luuli ukko jo nauttivansa samaa suloa kuin kaikki hyvät saanevat haudan toisella puolen.
Tuulisena huhtikuun iltana tuli ukko kotiin erittäin iloisella ja hyvällä mielellä. Hänellä oli koko kasa kaloja mukana ja vielä pieni koira, joka heti oli vikkelille pojille mieleen.