Se oli pieni laheakarvainen villakoira, mustankiiltävä, vaan käpälät valkoiset. Viisaampaa koiran naamaa ei saata ajatella; halkikuono, hieman pystyssä, vilkkaat, tarkkaat, ymmärtävät, kiiltävän ruskeat silmät. Kaikissa liikkeissään osoitti se notkeutta ja kauneutta ja samalla oikeaa järkevyyttä sekä tottumusta seuraelämään joka jo näkyi hänen tervehtimistavastaan. Poikia hän nuolaisi nenän alta tai yli suun ja huiskutteli hännällään kasvoille, mutta rouvaa hän vaan suuteli kädelle ja istui sitte hiljaa ukon viereen.
"Kenen koira se on?" kysyivät kaikki.
"Minun se on", sanoi ukko. "Luullakseni merilintu se kuin minäkin… hiiden sievä elukka. Katsokaa vaan miten viisaalta ja ymmärtävältä hän näyttää,… onpa siinä pojassa sydäntä. Sallittehan, rouva, että minä pidän tuon elukan… eihän se voi niin paljoa syödä?"
"Syököön vähän tai paljon, niin voitte, vaariseni, minun puolestani mielellänne pitää sen. En tiedä miten voisittekaan epäillä sitä, onhan meillä kaikki yhteistä. Koira on tästä päivästä alkain perheemme jäsen, jota kaikki pidämme hyvänä."
"Niin luulin ja sentähden otin hänet epäilemättä mukaani kotiin. Yrjön akka, tuo vanha marakatti, tahtoi pitää tätä omanaan, mutta siihen minä panin puntin eteen ja läksin matkaani. Akka seurasi minua hyvän matkaa toruen pitkin katua; se akka on, näette rouva, koko julma. Jos Herra hänetkin korjaa, niin ei hän lie paha valikoimaan. Minä en koskaan astuisi yli heidän kynnyksensä, jos en väliin pyrkisi vesille. Tänään kävi, tietäkää, navakka tuuli ja laineet kuin kirkon harjat, ja hiisi tiesi miten tämä veitikka yllä pysyi."
"Onko koira parka sitte ollut veden vaarassa?" kysyi rouva, joka oli utelias saada tietää miten ukko oli saanut tuon aarteensa.
"Oikein sattui, sanoi se, jolta nenä meni murskaksi. Olimme tänään vähän ulkosaaristossa hailia pyytämässä. Verkkoa selvitellessäni kuulin haukkumista laineilta, joka minua vallan hämmästytti. Tähystelin joka haaralle ja huomasin vihdoin idästä pienen mustan pilkun. Laskimme sinnepäin ja saimme useamman kiekauksen perästä tämän pikku koiran veneesen. Hän pitelihe käpälillään kiinni lankussa ja on luultavasti kotosin joltakin hukkuneelta laivalta. Nyt on toki koira minun tai oikeammin meidän, omilla käsillänihän minä olen sen nostanut laineista. Olipa hauskaa nähdä miten kiitollinen hän oli vaivastani. Hän huiskutti häntäänsä ja hyppi minua vastaan, aina väliin ikäänkuin ilovirttä veisaten. Kun sitte pääsimme rantaan niin hän oikein tanssi ilosta. Hän on sitte seurannut minua uskollisesti kuin varjoni, vaikka koetteeksi olen jättänyt häntä erittäin hyväilemättä. Kun Yrjön akka tahtoi hänet ottaa, vetäytyi hän varovasti jalkojeni väliin ja osoitti tyytymättömyytensä äkäisellä ärinällä. Hän vainusi varmaan pahaa ja sen vuoksi pidän hänestä."
Näitten tietöin jälkeen, joita koko perhe tarkoin kuunteli, osoitettiin koiralle erinomaista ystävyyttä. Rouva Woogman antoi hänelle viimeisen maitotilkan ja pojat olivat vallan tukehduttaa hänet hyvälemisillään.
"Mikä sen nimi on?" kysyivät pojat monta kertaa saamatta vastausta, sillä ukko ei vielä ollut ennättänyt tuumata sopivaa nimitystä.
"Se on löytölapsi, jolle meidän pitää antaa nimi", sanoi rouva.