"En ensinkään, rouvaseni! Harakka näkee kyllä, minkä sian selässä se on… Yrjön matami on paholaisen kumppani, niinkuin minä usein olen sanonut. Minä olen jo kauvan vihannut häntä; hän on aina ollut minulle kiusankarina, johon minä olen törmännyt niin tyvenellä, kuin myrskysäällä. Minä olen kyllä koettanut välttää häntä, mutta aina on minulla ollut vastatuuli, vaikka kuinka olen koettanut hoitaa purjeitani… Tietäkää, rouva, että sinä aikana, kuin minä asuin Yrjön luona, joskus tapahtui, että palasin kotia vähän hutikassa, ja silloin oli hän erinomaisen ystävällinen, kunnes sai rahani kynsihinsä. Välistä hän salaa tutki taskujani ja jos minä silloin satuin huomaamaan hänen aikomuksensa, kas silloin hän ärisi ja kynsi minua kuin villainen kissa. Kaikkea tätä olen minä voinut kärsiä, mutta, jumal'auta, minä en kärsi, että hän ryövää ja potkii koiraamme."
"Minä en ihmettele, että te olitte suutuksissa häneen, mutta minä en millään tavalla voi hyväksyä teidän käytöstänne, sillä kostaa ei olo oikein. 'Jättäkää kosto sille, joka oikein tuomitsee', seisoo raamatussa ja vielä: 'Rakastakaa teidän vihamiehiänne; siunatkaa niitä, jotka teitä kiroovat; tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat; rukoilkaa niiden puolesta, jotka teitä vahingoittavat ja teitä vainoovat'."
"Kaikkea tuota voi rouva, jolla on vahanen sydän, kyllä tehdä, mutta minulla on sydän kivestä, ja vaikka se jo melkoisesti on pehminnyt, sitten kuin minä tulin rouvan käsiin, en minä sentään voi olla niin lempeä. Jumala antakoon minulle anteeksi, mutta en minä kadu sitä selkäsaunaa, minkä minä annoin Yrjön matamille. Se putosi hyvään maahan, sanoi lukkari, kun pappi putosi hautaan."
"Kun ette te vaan olisi turmelleet häntä", sanoi rouva, joka huomasi ett'ei tällä erää enään auttanut puhua ukon kanssa uskonnollisista asioista.
"Ei mitään vaaraa", vastasi ukko. "Ei se kuole kajuuttansa sänkyyn, jonka pitää rippuman maston päässä… Siinä löin häntä vaan pitkin selkänahkaa vähäisen, ja kyllä se teki hyvää hänelle."
"Eiköhän Yrjö itse suutu teihin", sanoi rouva.
"Hän varmaan tarjoo minulle hyvän ryypyn vaivastani."
"On sekin avioliitto!" huokasi rouva Woogman hiljakseen.
"Olipa se sentään vähän tyhmästi tehty", sanoi ukko lähemmin mietittyään. "Yrjön mieleen asia kyllä on: mutta akka ei suinkaan enään tahdo nähdä minua, ja niin ollen ei ole hyvä päästä vesille."
"Minä tiesin kyllä, että te katuisitte tekoanne", lausui rouva.