"En suinkaan, rouvaseni!… Minä olen myönyt… Friidin", vastasi ukko syvällä huokauksella.
Kaikki hämmästyivät.
Ukko kertoi nyt, kuinka eräs matkustava englantilainen herra kauvan oli kiusannut häntä, tahtoen ostaa häneltä koiraa, ja että hän nyt oli myönyt sen kahteen sataan riksiin.
"Se oli hyvin pahasti tehty", sanoi rouva.
"Minä tiedän sen hyvin", vastasi ukko, "mutta minä en voinut tehdä toisin… pojan täytyy päästä perämieheksi."
Nyt alkoi perheessä pitkä keskustelu tässä asiassa. Kaikki surivat uskollista koiraa, ja vihdoin päätettiin, että se tuotaisiin takaisin. "Semmoinen eläin on kultaa kallihimpi", vakuuttivat kaikki.
Varhain seuraavana aamuna astui ukko alas kaupunkiin päin ostaakseen takaisin koiraansa. Hän oli poissa aina iltaan asti, jolloin hän palasi kotia sillä surullisella sanomalla, että englantilainen jo oli mennyt matkoihinsa ja koira siis myös oli poissa.
"Se on oleva naula minun ruumiskirstuhuni", huokasi ukko ja vaipui väsymyksestä alas tuolille.
* * * * *
Eräänä kauniina kevätpäivänä vuonna 1820 — niin kauvas on kertomuksemme nyt ehtinyt — tapaamme me ukko Striid'in Isonkirkon [Tukholmin kaupungin väestö kuuluu eri seurakuntiin, niinkuin Katarinan, Klaaran ja Isonkirkon y.m. seurakunnat. Suom. muist.] seurakunnan pastorikanselin etuhuoneessa. Hän oli talven kuluessa nähtävästi muuttunut. Hänen hivuksensa ja partansa olivat aivan valkoiset, ja nuot ennen niin vilkkaat kasvot olivat nyt kärsivän näköiset. Hän huokasi syvään astuessaan puoleksi avatusta ovesta sisälle.