Kolme pientä, vaalea-tukkaista poikaa, kymmenen, kuuden ja kolmen vuoden ikäistä, hyppeli äidin ympärillä, alinomaa huutaen: "Se on kirje isältä… Saanko minä nähdä!… Saanko minä nähdä!"
Äiti eli rouva Woogman, joksi me tästälähin tahdomme kutsua häntä, oli pieni kaunis nainen keltaisilla hivuksilla, suurilla sinisillä silmillä ja hienoilla kasvoilla, joissa kuvasti innokas ja jalo henki. Hän piti paraillaan kirjettä ylähällä päänsä päällä ja koetti sopivilla sanoilla ja varoituksilla saada kiljujien kurkut vaikenemaan, jossa hän vihdoin onnistuikin. Vanhin poika istahti tottelevaisesti pienelle tuolilleen ja veti molemmat nuoremmat veljensä luokseen, joiden huomio pian kääntyi sirkkojen lauluun muurissa.
Rouva Woogman nyt istahti pöydän ääreen ja avasi ilosilmin kirjeen. Mutta tuskinpa oli hän vielä ehtinyt heittää tarkastavaisen silmäyksen siihen, ennenkuin hän vaaleni ja suuret kyyneleet täyttivät hänen silmänsä. Hän istui kauan ääneti ja liikahtamatta, niinkuin marmorikuva, mutta tarttui vihdoin uudestaan kirjeesen, jonka jälkeen hän nojasi kauniin päänsä pöydän laitaa vastaan ja purskahti kovaan itkuun.
Pojat silloin kohta tulivat hänen ympärilleen ja tahtoivat tietää mikä häntä vaivasi; mutta kaikkiin heidän kysymyksiinsä hänellä oli ainoastaan huokauksia ja kyyneleitä vastaukseksi; vaan sen vastauksen nuo pienokaiset myös hyvin ymmärsivät, sillä hekin rupesivat itkemään.
Kirjeellä, jonka rouva Woogman oli ottanut niin suurella ilolla vastaan, toivoen sen olevan hänen mieheltään, joka nyt kahdeksan kuukautta oli olut meri-matkalla, oli seuraava sisältö, joka oitis muutti ilon suruksi:
"Geflessä 23 p. Lokak. 1815.
Perämiehenrouva Anna Woogman,
Tukholmassa.
Saan kunnian ilmoittaa Teille, että priki Karhu, kotoisin Geflestä,
ja katteini Lindenin johdolla suola-lastilla matkalla Lissabonista
Tukholmaan, on yöllä vasten Elokuun 4:tä päivää törmännyt karille
Hallandin saaristossa ja mennyt palaisiin, ja ovat perämies Anders
Woogman ynnä kaksi matruusia siinä tilaisuudessa hukkuneet.
Kunnioituksella
J.F. Knogelin."
Sellainen oli se murhesanoma, mikä tukkukauppias ja laivan-isänta Knogelinillä oli kunnia lähettää heikolle naiselle, joka sen kautta havaitsi kadottaneensa kalliimman omaisuutensa maailmassa, ainoan rakkautensa ja ainoan tulevain päiväinsä tu'en. Jos kirje olisi ollut kirjoitettu jollekin niin sanotulle paremmalle naiselle olisivat varmaan sanat olleet paremmin valitut; mutta nythän ei siitä ollut niin väliä; sillä tavallisesti hyvin harvoin ajatellaan, minkälaista balsamia köyhän sydämmelle annetaan. Nainen ylhäisemmästä säädystä olisi myös käynyt tainnoksiin pari kertaa, jos nimittäin hän olisi ollut jossakussa seurassa, joka sitten olisi saattanut kertoa tuon liikuttavaisen tapauksen maailmalle. Rouva Woogman ei mennyt tainnoksiin ja kumminkin saatamme me sanoa, että hän kaikesta sydämmestä ja mielestä rakasti miestään. Yksitoista vuotta oli hän ollut naimisissa Woogman'in kanssa, jonka hän puhtaalla rakkaudella oli kiinnittänyt itsehensä heiden yhdessä rippikoulussa ollessaan, ja koko tämän ajan olivat he eläneet onnellisina yhdessä, sillä Woogman oli erittäin rivakka ja toimellinen merimies. Kaksikolmatta osaa vuodesta hän tavallisesti oli merillä, ja ansaitsi tällä ajalla niin paljon, että he säätyynsä katsoen elivät oikein hyvin. Syksyllä hän tavallisesti tuli kotia, tuoden muassaan ei ainoastaan rahaa, vaan myös paljon koreuksia ja etelämaisia hedelmiä, jotka hän antoi vaimolleen ja lapsilleen, joita hän rakasti enemmän kuin itseään. Kuinka hauskaa oli sitten pitkinä talvi-iltoina istua kuunnellen hänen matkakertomuksiaan, jolloin hän antoi poikansa ratsastaa polvillaan ja kuinka hupaista oli kävellä hänen rinnallaan alas väkirikkaasen kaupunkiin, katselemaan siellä edestakaisin kiiruhtavia ihmisiä ja sen silmiä huikaisevia koreuksia. Nyt oli kaikki ollutta ja mennyttä. Tuo pieni kirjelappu muutamilla sanoillaan oli heittänyt mustan murhehunnun koko elämän ilon yli. Leski raukka sai lohdutusta ja huojennusta raskautetulle sydämmelleen kyyneleissä, jotka viljavina valuivat alas pitkin hänen kalveita poskiaan.