"Kuinka on isän laita?" kysyi vanhin poika, joka aavisti jonkun onnettomuuden tapahtuneen.
Rouva Woogman nyt katseli poikiaan sääliväisillä silmillä, joissa samalla oli iloa ja surua. Hän sulki heidät kiivaasti syliinsä ja suuteli heitä.
Kauvan hän näin piti heitä sylissään, sanaakaan lausumatta; mutta vihdoin hän sanoi lempeällä ja vakaalla äänellä:
"Rakkaat lapseni… nyt ei teillä enään ole isää… hän on hukkunut aaltoihin… Ei hän enään tuo teille makeisia… ette te enään koskaan saa kiikkua hänen polvillaan… nyt on kaikki meidän ilomme loppunut… Nyt ei teillä ole enään ketään paitsi minua, kurjaa äitiänne, johon voitte turvautua… Luvatkaa sentähden minulle olla kiltit ja tottelevaiset, niin Herra kyllä auttaa meitä, vaikka kaikki nyt näkyykin pimeältä!"
"Eikö isä enään tulekaan kotia?" kysyi nuorin poika ihmetellen.
"Ei koskaan, rakas lapseni!" vastasi äiti; "hän makaa nyt kalpeana ja kylmänä meren pohjalla, eikä enään milloinkaan tule sinun luoksesi, eikä minunkaan luokseni… Oi, jospa edes yhden kerran vielä olisin saanut puristaa hänen kättään jäähyväiseksi; jos olisin saanut sulkea hänen silmänsä viimeiseen unehensa; jos saisin koristaa hänen hautaansa muutamilla ruusuilla! Mikä lohdutus olisi siitä minulle murheessani!"
"Voi isäparkaa, joka saa maata meressä paleltumassa!" sanoi poika.
Tämä lapsellinen lause suuresti liikutti äitiä. Hän nosti pojan helmahansa ja likisti häntä levottomasti tykkivää sydäntänsä vaston, ikään kuin jos olisi pelännyt kadottavansa vielä hänetkin.
"Ei isä nyt makaa meressä palelemassa", sanoi hän lohduttaen; "hän istuu nyt pilvien yllä, sinisessä salissa, missä ne monet tähtikynttilät loistavat, joita sinä niin usein iltasin katselet, siellä hän nyt on Jumalan enkelein joukossa, ja katselee ystävällisesti alas meihin, joita hän täällä maan päällä niin hellästi rakasti."
"Minä tahdon muuttaa hänen luokseen, äiti!" sanoi pienokainen innostuksella, ja ojensi pienet kätensä kattoon.