Lapset vetäytyivät vavisten äitinsä viereen, joka sykkivin sydämin kuulteli kolkutusta ulkoa, joka yhä tuli kovemmaksi. Hän ei oikein tietänyt mitä hänen piti asiasta ajatteleman, vaan päätti toki vihdoin lähteä ulos ottamaan selkoa seikasta.
Hiljaa rukoiltuaan Jumalalta apua ja armoa avasi hän oven ja hiipi varovaisesti portinkäytävään, missä hän vielä seisahtui kuultelemaan, pojat täälläkin ympärillään, sillä he eivät tohtineet jäädä yksin huoneesen. Pian hän havaitsi portin takana olevan ihmisen, joka tahtoi tulla sisälle, ja sentähden hän rohkaisi itsensä ja kysyi vapisevalla äänellä, ken se oli.
"Vanha merimies, joka etsii satamaa", vastasi jotenkin käheä ääni kadulta. "Minun täytyi tehdä haaksirikko; jouduin karille ja köli meni pirstaleiksi, vaan runko on vielä vahva, niin että vahinko pian on korjattu. Olkaa sentähden hyvä ja saattakaa minut suojaan tuulelta… Saakelin ikävää on pimeässä olla aavalla merellä."
Tuo sana merimies saattoi rouva Woogman'in sydämen sykähtämään ilosta. Hän samassa silmänräpäyksessä muisti miestään ja luuli hetken aikaa tuon kirjeen sisällön olevan sulaa pilantekoa. Onneton kolkuttaja oli kumminkin merimies, joka tarvitsi apua. Hän sentähden paikalla avasi portin ja käski häntä olemaan tervetullut. Itse hän nuolen nopeudella riensi huoneesensa ottamaan lamppuaan, millä valaisisi vierasta, joka sillä välin hiljakseen ja vähän kiroellen kömpi portinkäytävässä eteenpäin. Pian tuli rouva takaisin lamppuneen, jonka ensi silmänräpäyksessä oli vähällä pudottaa maahan pelästyksestä, niin kummallinen oli se esine, jonka hän näki edessään.
Olento, joka siinä asemassa, missä hän nyt oli, näytti aivan suurelta villakoiralta, kömpi hiljaa eteenpäin ja tuli vihdoin ovesta sisälle. Lapset paikalla menivät piiloon pöydän alle, ja rouva itse vetihe pelosta pari askelta taaksepäin, terävin silmin katsellen kummallista olentoa.
Outo läheni ähkyen tuolia, pääsi vihdoin sen nojassa seisaalleen, jonka jälkeen hän taas istahti sille, poikain suureksi kummastukseksi, jotka vielä luulivat häntä koiraksi.
Nyt saattoi selvään nähdä, että olento oli ihminen, vaikka koko hänen ulkomuotonsa oli hyvin kummallinen.
Hän oli pieni, hartiokas ukko harmailla hivuksilla ja parralla, joka valui pitkälle rinnan yli ja muutoin peitti melkein koko kasvot, niin että niistä ainoasti silmät näkyivät, ikään kuin pari tulikipinää tuhkaläjässä. Hän oli puettu pitkään korkeaan merimieskaapuun ja karmaisin sarka-housuihin. Jos hänellä oli enemmän kuin yksi jalka ja siis yksi housunlahe, ei saattanut sanoa, sillä toista ei näkynyt. — Päässä oli hänellä kiiltonahkainen hattu ja toisessa kädessään muutamia puupalaisia. Kun vielä mainitsemme tulipunaisen kaulaliinan, joka oli kääritty kerta hänen kaulansa ympäri ja sitten solmittu vyötäisiin, on koko puku kuvattu.
Hän luultavasti itse huomasi tämän äkki-arvaamattoman ilmestymisensä saattaneen levottomuutta huoneen asujamille, jonka tähden hän ei ollut hidas rupeamaan sanelemaan, saadakseen epäluulot ja kaikki pahat ajatukset itsestään poistetuiksi.
"Älkäät peljätkö, hyvät ystävät!" sanoi hän äänellä, joka oli kummallisen lempeä ja vieno tuommoisen olennon ääneksi. "En ole varas enkä murhamies; olen vaan vanha meriveitikka, joka olen ollut tappelussa Suursaarella, Ruotsinsalmella ja kymmenessä samanlaisessa tilaisuudessa. Sain palkakseni puujalan, joka välistä on pahalla tuulella ja tekee silloin minulle pieniä kepposia. Tän iltana istuin minä jonkun aikaa Mosebacken'illa, katsellen ulapoita aukeita, sillä ne ovat minun maailmani. Kun sitten levitin seilini purjehtiakseni, ja tulin vähän matkaa kaupungin sisälle, satuin karille ja rikoin tämän kirotun kölini, joksi minä leikillä kutsun puujalkaani. Minä en voi hyppiä yhdellä jalalla, kuin ankanpoika, tahi lentää kuin kalalokki, ja olen sentähden saanut kärsiä riivatusti paljailla polvillani; luulenpa, että tuosta pienestä kölistäni vuotaa vähän verta. Täällä on pahemmat kadut kuin kivisessä Arabiassa, jossa minä myös olen ollut nuoruudessani… Minun täytyi nyt laskea ankkuriin täällä parantaakseni jalkaani, joka pian on tehty, jos vaan saan lainata teiltä vasaraa ja hohtimia, nauloja on minulla itselläni… Suokaa anteeksi, rouvaseni: mutta, ei auta, sanoi Haukkunen, kun sysäsi katteinin mereen."