— Pitäisi mei'än nyt ensi pyhänä lähteä kirkolle, sanoi ukko vaimolleen yhtenä iltana syömään ruvetessaan. Olisihan sieltä kengäksiäkin ostettava kauppamiehestä, kun veivät velasta tuon mei'än lahtilehmänkin… ja kengät tässä alkavat hyvin hajanaisiksi käy'ä, ei niillä pääse mitenkään talven yli.
— Vaan mistäs rahat? sanoi vaimo.
— Panehan nyt pyttyyn kaikki voi, niin jospa tuolla rahaa lähtisi.
— Niin mutta sepä meneekin velasta kauppamieheen…
— Vii'ään toiseen kauppamieheen, niin kyllä irtautuu rahaa.
Ja sitte he lähtivätkin kirkolle, mies ja vaimo lapsineen päivineen. Kulkivat talotonta taivalta, semmoista uraa, jota ei kahden sovi rinnakkain kulkemaan eikä pimeällä itsekseenkään, kun risut silmään pistäisi. Väliin kävivät he pitkospuita myöten poikki pitkien soitten. Ukko edellä lapsi sylissä toinen selässä ja kädessä voipytty, akka jälessä nuorimman lapsen kanssa jääden aina jälelle.
Järvien ylikin he saivat kulkea lainavenheillä ja vastatuulia soutaa. Mutta kirkolle pyrkimistään eivät kuitenkaan kesken jättäneet.
Perjantai-aamuna tulivat suureen sydänmaan kylään, jossa matka oli vasta alussa. Lauvantai-illaksi piti heidän joutua kirkolle rippikirjoitukseen.
Ei se siltä näyttänyt.
Kun edes voinsa olisi saanut täällä kaupatuksi, ettei olisi koko matkaa painamassa… Vaan kukapa sydänmaalla voita ostaa. Ja niin sai ukko sen kädessään kantaa kirkolle asti.