— Kuka rakkaudesta puhuu, mutta maataan ja hallitsijaansa ei saa pettää.
— Well, älkäämme kiistelkö. Palatkaamme äskeiseen kysymykseen. Sinä siis antaisit ilmi jne.?
— En ole sitä tehnyt, vastasi Hormio ylpeästi, enkä tahtoisi tehdä.
— Kas, se oli miehen vastaus ja suomalaisen vastaus! Mikä siis painaa mieltäsi? Miksi olet joutunut vaikeuteen ja ahdinkoon? Onko jotain muuta?
— On, kuului kolkko vastaus. — Tänä aamuna sain uuden käskykirjeen. Asianomaisten tietoon on tullut, että minun nimismiespiirissäni toimii salainen, vaarallinen keskus. Tämän kautta pakenee paljon väkeä Pohjanlahden yli Ruotsiin. Täällä on siis jossain auttajia tai auttaja, joka pakenijoita ohjaa ja kuljettaa. On mahdotonta muka, etten minä olisi saanut vihiä asioista. Jollen seitsemän vuorokauden kuluessa anna mitään tietoja asianomaiseen paikkaan, katsotaan minut kykenemättömäksi suorittamaan virkatehtäviäni…
— Sepä drakooninen ukaasi! huudahti eversti Ansamaa, ja hänen äänensä ilmaisi jonkun verran hämmästystä. — Nyt ymmärrän, että olet kiikissä.
— Menetän virkani, tulevaisuuteni, kaikki…
Nimismies pyyhki taas hikeä otsaltaan. Eversti katsoi häneen terävästi ja sanoi sitten, äänessä tuskin huomattava halveksumisen vivahdus:
— Ja silloin ajattelit, että rikas naiminen olisi ainoa keino, millä voisit asemasi pelastaa.
Hormio oli vaiti.