— Ikävä kyllä ei se tuuma sinulle onnistunut, jatkoi eversti, — etkä ole voinut tänne tulla nyt pyytämään minua vaikuttamaan tyttäreni päätökseen, sillä tiedät, että se on mahdotonta. Tyttäreni on kyllin rikas voidakseen valita puolisokseen kenen hän tahtoo, eikä hänen isänsä siinä asiassa asettuisi hänen tahtoansa vastaan, vaikka hänen valintansa olisi minkälainen tahansa. Sitä et ole tullut minulta pyytämään. Mutta koska olit kuvitellut olevasi minun vävypoikani, ajattelit, että voisin sinua auttaa toisella tavalla — rahalla?
Nimismies vaikeni yhä.
— All right, minä tahdon sinua auttaa.
Nämä lujalla äänenpainolla lausutut sanat saivat Hormion hämmästyneenä katsahtamaan ylös.
— Tahdon auttaa sinua kiusauksesta, mies parka, jatkoi Ansamaa, — jotta et möisi veljiäsi Suomen todellisille vihollisille… Kuinka paljon tahdot? Ja mitä aiot tehdä? Jäätkö maahan vai … muutatko maasta pois?
Nimismies tuijotti yhä ällistyneenä everstiin.
— Jaa, ettäkö maasta pois, hän vihdoin sammalsi, — niin, uutta elämää alkamaan… Amerikkaanko?
— Vaikkapa Amerikkaan… Ruotsin kautta… Paljonko sanomme?… Sanommeko viisikymmentätuhatta?
— Viisikymmentätuhatta?
— Tarkoitan kruunua: 50,000 kruunua. Luuletko riittävän?