— Mari kulta, miksen sinusta huolisi, jos se olisi tarpeen? Mutta turhaa se on…
— Niin kuin neiti tykkää.
Tytön äänessä kuvastui pettymys, ja Linda muutti äkkiä mielensä.
— Kuulehan, Mari, jos sittenkin tulisit, hän sanoi hymyillen. — Jos todella olet levoton puolestani, niin tule mukaan! Yhdessä me ainakin voimme pelottaa kutsumattomat kavaljeerit tiehensä…
Marikos tästä oli mielissään, ja jo kymmenen minuuttia myöhemmin kulkivat molemmat tytöt rinnatusten maantiellä. Oli lumoavan kaunis kuutamoinen pakkasyö. Lumi narisi jalkojen alla, huurteinen hongikko tien varsilla kimalteli kuin taikalinna, ja korkealla ylhäällä vilkkuivat tähdet tummalla taivaalla.
Linda hengitti syvään. Raikas ilma antoi verelle uutta elinvoimaa.
— Tuntuu niin hyvälle kävely tässä ihanassa luonnossa, hän puheli toverilleen, — tämmöisellä ilmalla voisi olla ulkona vaikka koko yön.
— Jatketaanko matkaa kirkonkylään saakka? uteli Mari.
— Jatketaan, eihän sinne ole kuin pari kilometriä… Muuten tahdon sanoa sinulle, Mari, että minulla on sinne asiaakin. Osaatko säilyttää salaisuuksia? Tästä ainakaan et saa kellekään puhua.
— Enköpä osanne? vastasi nuori palvelijatar veitikkamaisesti, mutta hänen silmissään paloi myötätuntoisen ymmärtämyksen tuli.