— Niin, olethan sinä vanha uskottu ystäväni, Mari kulta, sanoi Linda hellästi. — Meillä on ollut monta yhteistä salaisuutta…
— Senpä takia ihmettelinkin, että neiti nyt tahtoi olla niin salaperäinen … lähteä yksin yöllä muka kävelylle… Näinhän toki, että neitiä painoi suru. Eikö Mari enää kelpaakaan, ajattelin itsekseni, jakamaan rakkaan neitinsä suruja…
— Voi, suo anteeksi, Mari, ajattelemattomuuteni! Ei tarkoitukseni ollut loukata sinua eikä olla sinulle tyly. Kyllä tunnen rakkautesi ja luotan siihen, niin kuin sinä saat luottaa minun rakkauteeni. Mutta näetkös, se suru mikä minua nyt painaa — sillä oikein arvasit — on sitä laatua, etten voi sitä sinulle kertoa, en ainakaan vielä… Se ei koske minua yksistään…
— Varmaankin sillä on tekemistä nimismies Hormion kanssa… Minä ajattelin jo, kun se illalla uudestaan pyrki everstin puheille, että se mies ei nyt kulje oikeilla asioilla… Mitä se yhtämittaa hovissa juoksenteli?… Ei liene vain kosinut neitiä?
Lindan täytyi ihmetellä uteliaan Marin arvaamis-kykyä. Mutta onhan rakkaudella tämmöisissä tapauksissa terävät silmät.
— Hämmästytkö, Mari, jos sanon, että me nyt olemme matkalla nimismiehen luo?
— Eipä vainen! ihmetteli tyttö, — nimismiehen luo … ja keskellä yötä! Onpa sillä neidillä päähänpistoja… Onko hän siis todella kosinut?
Linda ei voinut olla hiukan naurahtamatta.
— On hän kosinut, hän vastasi.
— Ette suinkaan vain ole kihloissa? kysyi tyttö hädissään.