— Mari! nuhteli hänen emäntänsä, — senkö näköinen olen mielestäsi? Suruko se nuorta morsianta painaisi?
— Suokaa anteeksi, armas neiti… Mutta en ymmärrä… Te ette ole kihloissa, mutta nimismies on teitä kosinut… Ja nyt te keskellä yötä kiiruhdatte hänen luoksensa…
— Siinä sen nyt näet, rakas lapsi… Salaisuus, salaisuus, jota en voi sinulle kertoa…
Ja Linda huokasi.
— Voi, Linda neiti, jos osaisin teitä lohduttaa ja auttaa!
Tytön äänessä värisi niin paljon hellyyttä, että Linda tunsi sinäinsä kyyneltyvän.
— Kiitos, Mari kulta, hän kuiskasi.
He kulkivat loppumatkan ääneti, kumpikin ajatuksiinsa vaipuneena. He olivatkin nyt tulleet kylään, jonka talojen akkunoista siellä täällä loisti valkea. Nimismiehen talossa oli myös joku huone valaistu.
— Nimismies näkyy valvovan, sanoi Mari. — Tietääkö hän odottaa neitiä?
— Ei, ei hänellä ole tästä vähintäkään aavistusta. Mutta tietysti hän valvoo.