— Te ette siis voinut sitä tehdä! hän puheli innostuneena. — Te muistitte, kuka isä oli… Everstin jalo kuva tuli teidän mieleenne ja esti teidät tekemästä halpamaista työtä. Eikö niin?… Te olette lain valvoja, herra nimismies. Te joudutte tekemisiin rikollisten ihmisten kanssa, murhaajien, varkaiden, petturien, te näette eron rikoksentekijän ja rehellisen, jalon ihmisen välillä. Saattaahan jalo ja hyvä ihminenkin erehtyä, saattaahan hän parhaimmassa tarkotuksessa tehdä semmoista, joka ihmisten säätämien lakien ja tilapäisten olosuhteiden kannalta on rikos, vaikka se itse asiassa syvemmin katsoen on mitä epäitsekkäin ja jaloin työ. Syytettiinhän Kristustakin kansan villitsemisestä ja lainoppineet ja papit tavoittelivat häntä kiinni saadakseen, mutta ken meistä ei tietäisi, että Vapahtaja oli viaton ja puhdas kuin lumi, vaikkakin hän saarnoissaan ja puheissaan oli vallankumouksellinen?… Oi, herra Hormio, kuka todella mitään voittaisi siitä, että isääni vainottaisiin ja ahdistettaisiin! Kysykää kansalta, kysykää rahvaan miehiltä — luuletteko, että he soisivat isälle mitään tapahtuvan? Te tiedätte kaikkien häntä rakastavan ja kunnioittavan kuin omaa isäänsä. Jos hänelle pahaa tapahtuisi, olisi suru kansassa sanomaton. Ja ken tietää, mihin kansa surussaan ja vihassaan ryhtyisi? Siitä voisi olla hirmuisiakin seurauksia… Oi puhukaa, herra nimismies. Olettehan te tämän kaiken ymmärtänyt, olettehan nähnyt, mihin selkkauksiin isäni ilmiantaminen veisi — ja ennen kaikkea, olettehan muistanut, kuinka ylevä ja jalo isä on, ja siksi olette te hänet säästänyt?
— Ainakin olen ollut kovassa velvollisuuksien ristiriidassa, vastasi toinen vältellen, — sillä ymmärrätte hyvin, neiti Ansamaa, että laki on laki eikä katso henkilöön eikä perusteihin, ainoastaan tekoihin. Olkoon isänne kuinka jalo tahansa, hänen tekonsa on rikos, ja minun velvollisuuteni virkamiehenä on selvä.
— Eikö sitten mikään voi tehdä loppua ristiriidastanne? Ettekö voi tulla vakuutetuksi siitä, että ilmianto on alhainen teko?
— Minulla oli kunnia tänään esittää teille ratkaisukeino, mutta te hylkäsitte sen, neiti Linda.
— Entä jos nyt olisin tullut ilmoittamaan teille, että hyväksyn keinonne?
Nimismies oli odottanut, että Linda lausuisi nämä sanat, ja kuitenkin ne tulivat aivan kuin yllätyksenä ja synnyttivät täydellisen mellakan hänen ajatuksissaan ja tunteissaan. Häpeätä, rakkautta, intohimoa, voitonriemua, ja taas häpeätä… Hänen äänensä oli käheä, kun hän sai vaivoin sanotuksi:
— Te suostuisitte siis tulemaan vaimokseni?
— Niin, vastasi Linda tuskin kuuluvasti, tuntien sydäntään äkkiä kouristavan. — Minä tulen vaimoksenne, ellei muuta keinoa ole isäni pelastamiseksi.
Nimismies tuijotti Lindaan pitkään, katseessaan sanomaton tuska.
— Voi minua onnetonta, voi meitä onnettomia! hän äkkiä huudahti ja heittäytyi lähellä olevalle tuolille. Siinä hän painoi kasvonsa käsiinsä ja voihki ääneen.