— Mikä on? kysyi Linda nopeasti, pelästyen ja pahinta aavistaen. — Ette suinkaan ole…? Sanokaa, sanokaa!
— Minä olen sen jo tehnyt, vastasi nimismies kolkosti.
— Aih! kirkaisi Linda ja olisi kaatunut selälleen, ellei käsillään olisi käynyt kiinni seinään takanaan.
Samassa lensi ovi auki ja Mari ryntäsi sisään.
— Neiti, neiti! hän huusi, mutta jäi ällistyneenä seisomaan, kun huomasi, ettei mitään hätää ollutkaan.
— Kiitos, Mari, ei se mitään, sanoi Linda, kooten voimansa ja hilliten itseänsä. — Odota vielä hetkinen eteisessä, kohta lähdemme.
Tyttö totteli heti ja sulki oven jälkeensä.
— Niin on siis kuin aavistin, puhui Linda väsyneesti. — Te ette osannut menetellä gentlemannin tavoin ettekä niin kuin suomalainen mies, joka aina puoltaa omia maanmiehiään… No niin, onko nyt kaikki menetetty? Eikö ole enää pelastuksen mahdollisuutta?… Olen kuullut, että venäläiset ovat rahanahneita. Eikö heitä voisi ostaa? Ettekö te säälistä isää tai minua kohtaan tahtoisi auttaa? Ettekö voisi välittää kauppaa? Tiedättehän, että olemme rikkaita. Minäkin olen rikas. Voin koska tahansa antaa teille joitakuita satojatuhansia… Sanokaa, että tahdotte korjata erehdyksenne. Sillä olihan se erehdys? Nyt tekin tuomitsette oman tekonne!… Auttakaa nyt minua.
Linda oli alkanut väsyneesti, mutta reipastui puhuessaan. Oli kuin hän olisi tahtonut siveellisesti tukea masentunutta miestä ja milteipä lohduttaa häntä. Nimismies katsoi häneen ihmetellen. Ja kun Linda mainitsi summia, millä hän oli valmis ostamaan isänsä vapauden, alkoivat Hormion pienet silmät loistaa ahneudesta.
— Olen menetellyt kuin aasi, sen huomaan nyt, mutisi hän itsekseen, ajatellen, mitä kaikkea hän olisi voinut voittaa omakseen: mutta ehkei asia vielä ole auttamattomasti kadotettu. Kyllähän venäläiset ovat kullalle alttiita, hän sanoi ääneensä, — sopisi koettaa ehkä…