Eversti kirjoitti jotakin, pisti paperin taskuunsa ja nousi.
— Nyt jätän teidät hetkeksi, herra Halme. Saatte rauhassa levätä ja mediteerata.
Kauan ei kestänyt, ennen kuin eversti palasi makuuhuoneestaan, puettuna täydelliseen hiihtopukuun poronnahkalapikkaineen ja piippalakkineen. Nuorukainen hypähti kohteliaasti pystyyn ja seisoi odotellen.
— Istukaa vain vielä, nuori ystävä, puheli eversti, — koska tässä vielä on puolen tuntia aikaa, pistän minäkin tupakaksi ennen lähtöä.
Hän sytytti rakasta piippunysäänsä, istui ja katseli mielihyvällä nuoren Halmeen avomielisen puhtaita kasvoja, joita tällä hetkellä näytti varjostavan jokin alakuloinen ajatus.
— Well, ystävä Halme, teiltä taitavat loppua nyt nämä Pohjanmaan matkat.
— Niin kai, herra eversti … ikävä kyllä.
— Eikö teitä itseänne haluttaisi mennä meren taa?
— Eipä taitaisi minusta olla sotamieheksi. Palvelen mieluummin isänmaatani toisella tavalla.
— Mitä nyt aiotte tehdä?