Linda oli istuutunut ja kuunteli tarkkana isänsä sanoja. Hän tunsi itsensä merkillisen rauhottuneeksi. Isä oli tunnustanut, että hänellä oli salaisuus, mutta isä oli niin varma itsestään. Eikä isä koskaan turhia vakuuttanut. Milloin hän vakuutti, oli asia niin. Tietysti isä ei voinut tehdä mitään väärää, hänen jalo, oikeamielinen isänsä … ja kun isä vakuutti, ettei ollut mitään vaaraa, niin … mutta entä äidin varotus?
— Mutta äidin sanat, isä? hän äkkiä kysyi.
— Yes, niitä en vieläkään ymmärrä. Mutta ole huoleti, Linda, kyllä pidän silmäni auki…
— Koetan rauhoittua… Mutta entä ne nuoret miehet…?
— Mitkä nuoret miehet?
— Ne, jotka silloin tällöin käyvät luonasi, ovat vähän aikaa ja sitten taas poistuvat … usein yöllä…
— Ah sinä pikku veitikka, sanoi eversti nauraen, — silmät joka puolella! Ne ovat tietysti — nuo nuoret miehesi — salaliittolaisia, jotka yhdessä isäsi kanssa kavaltavat maata.
Nyt Lindankin täytyi hymyillä.
— Suo anteeksi, rakas isä, hän pyysi, — ehkä olen ollut turhan levoton. Mutta ymmärräthän sinä…
— Ymmärrän, lapseni. Ja nyt voit sytyttää kattolampun — tee se palvelus isällesi — niin minä vielä kerran sytytän tätä piippuani. Hämärä onkin jo saavuttanut. Tunnin perästä tulevat vieraamme.