— Älkää välittäkö moneen kesään! Ei se mitään, jos sotilaallista kuntoanne hieman koetellaankin. Tässä viime talvena olin vartiossa. Se Tappuna vääpeli oli päivystävänä upseerina. Oli liikkunut edelliset yöt riijuulla ja nukkui tuolla upseerikämpässä. Varma oli, että se nukkui niin siki, ettei sitä olisi saanut hereille kangilla vyöryttämälläkään. Me kaikki asetuttiin siis levolle. Uni vähän valskasikin. Miehet olivat viidettä tuntia vaihtamatta ja tallustelivat lopulta tänne omin päinsä. Sitten vasta sinne lähetettiin uudet. Eikä Tappuna, kun se sitten aamulla nouseskeli, mitään aanannutkaan…
Päivystävä upseeri tuli. Hän oli kävellyt varjossa pitkin komppaniarakennuksen sivua, mutta seisoskeleva ja akkunoista katseleva vartiopäällikkö huomasi hänet ajoissa, ja niinpä oli ritseillä enää vain sallittu määrä miehiä, kun hän ehti vartiotupaan. Hän kurkisti ritsin allekin, sillä hänellä oli kyllä tiedossa, kuinka vähän sopi luottaa garnisonin kiertovartioon. Sitten hän kävi tirkistelemässä arestikoppien luukuista ja meni istumaan pöytänsä ääreen, josta puhelinvartio niinikään oli jo keretty hälyyttää hereille.
Nyt oli miehien pysyttävä valveilla. Joku katseli lauluvihkoja. Yksi varoissaan oleva sytytti Armiron. Toinen tilasi häneltä natsan, kolmas sai kuumat ja neljäs maahan tallajaiset. Näin jaettiin savuke veljellisesti. Vartiopäällikkö puhui ja ylisti viisauttaan, kuinka hän osasi olla arka ja sääntöjen mukainen juuri oikeaan aikaan. Hänen nokkaansa muka haiskahti, milloin palon käry oli uhkaamassa. Kuinkas olisi nytkin käynyt, ellei hän olisi herännyt juuri oikealla hetkellä ja patistanut kiertovartiomiehet pois petien alta ja arestilaisten putkista…
Päivystävä upseeri käveli taasen ulos omille teilleen. Pari arestilaista pyrki ulos kopeista, kalvoi tupakkaa ja tulitikkuja olkapäällään villapaitansa alta ja käveli jutellen ja tupakoida leuhautellen käytävällä. Vartiomiehistä yksi ja toinen alkoi taasen vetäytyä pitkin puuta. Mutta vartiopäällikkö oli päättänyt pysytellä valveilla loput yötä. Vartiorakennus oli jo ylen kylmä. Vilu ahdisti. Hän asettui istumaan selkä uunia vasten, päällystakin kaulus törröttäen pystyssä, kädet pistettyinä taskuihin ja alkoi hiljalleen noiduskella:
— Eivät ole viitsineet konepyssyn jätkät lämmittää muuria. Mutta ei lämmitetä mekään. Se on seiskan vartiovuoro huomenna. Joutaa se kylmä naida seiskan monniakin…
Kukaan ei hänelle vastannut, mutta kuitenkin hän jatkoi puheluitaan hetken kuluttua:
— Kunhan nyt olisivat ne kiertovartiot menneet semmoiseen paikkaan, ettei se elinkautinen niitä löytäisi, että päästäisiin kunnialla pois täältä. Vain onhan tuolla se Tamminen toisena, vanha jätkä. Ei se lennä lankaan, vaikka kuin kytättäisiin…
Eikä tarkastava upseeri ollut kiertovartiota yllättänytkään, jos hänellä nyt lieneekin ollut sellainen aikomus.
Heti kun kiertovartio oli päässyt ulos, oli Tamminen sanonut toverilleen, ensi kertaa vartiossa olevalle alokkaalle:
— No, ei me kuitenkaan kierretä niinkuin monnit. Nukkua sitä saada täytyy. Mennään leipomon lämmityskoppiin. Siellä on lämmintä ja sieltä ei arvaa kyttä katsoa.