"Hän oli pudonnut kasvot päin maata; käänsin hänet selälleen ja etsin hänen haavaansa. Luoti oli sattunut hänen rintaansa, juuri sydämmen yläpuolelle. Otin hänet syliini, nostin hänen päätänsä ja huusin hänelle kuin mielipuoli: 'Tie!… osoita minulle tie!'
"Hän avasi isot hurjistuneet silmänsä, katseli jäykästi tuijotellen minua, päästi sitten rinnastansa syvän huokauksen ja oikaisihe viimeisessä suonenvedon tempauksessa; hän oli kuollut.
"Luodit satelivat ympärilläni taajaan kuin rakeet, minun yhä vielä uppiniskaisesti pudistellessa ruumista. Nousin sitten ylös, riensin pois ja saavutin vahingoittumatonna joukkoni jäännöksen, viisi miestä, joista kolme oli haavoitettu.
"Hevoseni oli seurannut muiden mukana ja pysähtynyt niiden kanssa; istuuduin jälleen satulaan. Minkätähden ei minun, arvelin itsekseni, onnistuisi löytää tuota hyvää tietä. Kello oli yksitoista edeltäpuolenpäivän. Koetin päästä niin selville kuin mahdollista siitä, millä paikoin nyt olimme, muutoin ihan selvästi muistaen, miltä suunnalta olin nähnyt Polesellan kellotapulin. Viiden minuutin kuluttua jakautui tie kahteen haaraan. Valitsin sen, joka näytti lähestyvän Polesellaa Ratsastimme puolen tunnin matkan, kohdaten melkein joka askeleella uusia teitä, jotka kulkivat ristin rastin meidän tiemme kanssa. Vihdoin katosi tie veden alle. Annoin miesten toimittaa tutkimuksia puunoksilla, koska toivoin löytäväni kaalamopaikan, mutta pehmeää mutaa oli vaan kaikkialla. Ala-upseeri oli uskaltanut liian kauas hevosineen, ja meillä oli paljon vaivaa vetäessämme häntä ylös suosta. Valitsin toisen tien, se mutkistui huomaamatta ja toi minut takaisin lähtöpaikkaani. En tahdo väsyttää teitä kertomalla teille kaikkia noita turhia yrityksiä, tuota ratsastusta pohjattomien soiden välillä, liikkumattomassa vedessä auringon raukaisevaisesti paahtaessa. Enemmän kuin kolme tuntia olimme nyt kuleksineet ympäri onnen kaupalla, ja sadannen kerran näimme valitsemamme tien katoavan veden alle. Etumaisena ratsastava rakuuna huudahti äkkiä: 'Kaalamo! Tässä on kaalamo; nyt on tie tiedossa!' Hän oli tuskin saanut nuo sanat suustansa, kun näimme äkkiä hänen hevosensa vajoavan alas liejuun. Mies, joka säikähti tuntiessaan maan vaipuvan allansa, kohoutui satulassa ja aikoi hypätä lujalle maalle; mutta hänen jalkansa luiskahti ja hän kaatui tuohon pohjattomaan syvyyteen, jonne hitaasti vajosi ja upposi. Muta tukehdutti hänen hätähuutonsa, päänsä katosi, hänen kätensä tekivät vielä muutamia epätoivoisia liikkeitä vedenpinnan yläpuolella, ja sitten oli kaikki loppunut. Uinaileva vedenpinta sai jälleen tyynen, vihertävän ulkomuotonsa, eikä siihen jäänyt muuta jälkeä hevosesta ja ratsastajasta, kuin kaksi mustaa täplää, joiden pinnalla kaksi isoa vesikelloa poreili.
"Palasimme takaisin uupuneina, ja ollen epätoivoisessa mielentilassa tuon kamalan näyn tähden saavuimme muutamien silmänräpäysten jälkeen lähtöpaikkaamme, sen peloittavan tasangon läheisyyteen, jonka poikki olimme luotisateen läpi ratsastaneet ilman mitään hyötyä ja saaden osaksemme ainoastaan kalliisti ostettua kokemusta.
"Käskin riisua satulat hevosilta ja annoin sitten väkeni levätä, ruveten itse miettimään asemaamme. Ei ollut toivomistakaan, että ilman oppaatta löydettäisiin tie tuossa vaarallisessa sokkelossa; mutta jos mieli meidän päästä takaisin, täytyi meidän ratsastaa tasangon poikki. Päätin vihdoin ratsastaa siitä yksinäni, antaakseni kenraalille tiedon yrityksemme epäonnistumisesta.
"Ratsastin täyttä laukkaa, hevoseni sai ainoastaan vähäpätöisen naarmun, ja minä pääsin onnellisesti tasangon poikki. Sillä hetkellä olisi luoti voinut pelastaa minut siitä välttämättömyydestä että täytyi tunnustaa vastoinkäymiseni ja sitäpaitsi olla läsnä niissä kauhistavissa seurauksissa, mitä tällä vastoinkäymiselläni oli oleva. Oksat, jotka olin asetuttanut, näyttivät minulle tien. Ratsastin San Nazaron kylän läpi ja olin noin kello 4 Fossanossa.
"Kenraali seisoi vielä pureskellen samaa sikaria kylän ulkopuolella, jonka hän oli varustuttanut rovituksilla ja jossa väkemme puollusti itseään urhoollisesti. Hän huomasi minut jo etäältä ja riensi vastaani innolla, mikä suretti minua haikeasti. Kerroin hänelle oppaan kuolemasta ja turhasta ratsastuksestani soiden keskellä. Lopetin kertomukseni ja hän oli vaiti.
"'Mitä aiotte nyt tehdä, herra kenraali?' kysyin minä vihdoin häneltä.
"Hän katsahti minuun epätoivoisella silmäyksellä.