"'Mitä tahdot, että tekisin? Me laukaisemme viimeiset kanuunanlaukauksemme, ja tänä iltana ei ole enää kymmentä patruunaa jälellä miehen osalle. Huomenna on puolet divisioonastani kuolleina tai haavoitettuina, ja toinen puoli saa vankeina marssia Tyroliin. Mitä minuun itseeni tulee, niin vannon, etteivät he saa minua elävänä. Mutta hevosesi on uuvuksissa, hanki itsellesi toinen ja tule sitten minun tyköni.'
"Olin astunut alas hevosen selästä, panin ohjakset käsivarrelleni ja palasin jalkasin kylään niiden haavoitettujen kanssa, jotka mennä retostelivat sairasten hoitolaan. Siellä täällä muodostettiin komppanioita, toiset odottivat kivääri jalalla sitä silmänräpäystä, jolloin he komennettaisiin uudestaan luotituiskuun. Kaikki olivat; synkässä mielentilassa; ei kuulunut sanaakaan, ei huutoa mitään, ainoastaan kiväärintulen alituinen rätinä. Ne upseerit, joita kohtasin, vaihtoivat kanssani kädenlikistyksen tai surumielisen silmäyksen, mutta eivät mitään sanoneet. Sydämmeni oli pakahtumaisillaan.
"Siten oli siis käynyt meidän innostuksemme ja urheutemme! Siinä oli siis kaikkein toiveidemme loppu! Olimme niin iloisina lähteneet tälle sotaretkelle, olimme alkaneet sen niin onnellisesti ja nyt olimme hukassa, sillä tämän vastoinkäymisen jälkeen ei ollut meillä enää mitään toivoa. Tämä vähäinen joukko, josta olimme niin ylpeät, johon oli kerätty niin oivallista väkeä, jotka täydellisesti luottivat päällikköönsä, ei olisi siis enää huomenna olemassa. — Eloon jääneet näistä vanhoista sotamiehistä, jotka kaikki olivat taistelleet Afrikassa, saisivat nöyryytettyinä kulkea vihollisten ohitse muutamain itävaltalaisten korpraalein vartioimina! Mitä tulee noihin uljaisiin upseereihin, joiden joukossa minulla oli niin paljon ystäviä, ei heistä arvatenkaan jäisi monta henkiin. — Ja mikä oli oleva kenraalini kohtalo, tuon sankarimaisen ja rehellisen miehen, jonka edestä olisin antanut hakata itseni tuhansiksi kappaleiksi? En voinut olla käsittämättä mitä näin hänen silmistänsä. Tiesin että hän oli langettanut oman tuomionsa, että hän oli etsivä kuolemaa. Ja minkälaista kuolemaa? Toista on miehen, jonka sydän on oikealla paikallaan, kaatua voittajana lippunsa luona, kuin etsiä tuonelassa turvapaikan, jotta ei tarvitsisi kuulla huutoa: 'Varus, anna minulle takaisin minun legioonani!'
"Kenraali parka! Minä olin ollut hänen viimeinen pelastuslautansa! Hänen sotamiestensä henki ja hänen oma kunniansa oli ollut minun käsissäni, mutta en ollut voinut suojella sitä mikä oli minulle uskottu! Oi, minäkin halusin kuolla, tahdoin kaatua hänen vieressänsä. Kaatua! Mitä hyötyä siitä olisi? Halvin sotamiehistämme saattoi saman tehdä. Olinko sitä varten saanut epolettini?
"Kärsin kauheaa sisällistä tuskaa sillä hetkellä; kävelin ympäri tuijottelevin silmin ja huultani purren. Minulla oli kuume ja minusta tuntui että olisin voinut lyödä härän kuoliaaksi puristetulla nyrkilläni.
"Torilla, keskellä muona- ja ruutivaunujen, haavoitettujen ja kuolevien sekasortoa, tapasin käskyläiseni ja käskin hänen hankkia minulle pirteän hevosen.
"Samassa silmänräpäyksessä kuulin jonkun huutavan: Capitano! Capitano! ja pienoinen poika tuli juosten minua vastaan; se oli pikku Guiseppe.
"'Missä te näin kauan olette viipyneet, kapteeni? Luulinpa melkein ett'ette koskaan tulisi takaisin.'
"Tuon lapsen näkeminen murhetutti minua; minusta tuntui kuin olisin nähnyt oman poikani. Tunsin sydämmellistä sääliä häntä kohtaan. Lapsi raukka, ajattelin minä. Miten on hänen käyvä keskellä kaikkea tätä kurjuutta.
"'Mutta mikä teitä vaivaa?' kysyi hän minulta. 'Te olette haavoitettu!' Satuin silmäilemään vasenta kättäni, joka oli verinen. Lykkäsin takinhihan ylös ja näin että luoti oli lipaissut käsivarttani; milloin ja missä, sitä en tietänyt. Siinä oli vaan naarmu, mutta verta siitä juoksi kovasti.