— Tiedän, ja tuon sormuksen näkö, jota te kannatte, on käynyt minulle kiusalliseksi. Minä en ole onnellinen, ennenkuin olette palauttanut sen sille, joka on sen teille antanut.
— Purkaa kihlaukseni! Oh, se on mahdotonta!… mahdotonta!… Herra Ascott ei ansaitse sellaista kohtelua. Se olisi hänen elämänsä murskaus. Hän rakastaa minua sanomattomasti.
— Mutta te puolestanne ette rakasta häntä, sanoi kreivi ovelasti. Jos te rohkenette katsoa aivan sydämenne pohjaan saakka, niin joko olen minä suuresti erehtynyt, taikka te tunnette, ettette enää voi mennä naimisiin herra Ascottin kanssa!
Dora irroitti äkkiä kätensä: eräs Lelon ystäviä, joka oli luullut aition olevan vapaana, tunkeutui sinne kahden dominon seurassa. Syntyi tuolien työntelyä ja ennenkuin tunkeilijat olivat ehtineet vetäytyä pois, oli nuori amerikatar livahtanut tiehensä.
Kun neiti Carroll noin kolmen aikana aamulla palasi hotelliinsa, ojensi Giovanni, heidän oppaansa, hänelle illalla saapuneen sähkösanoman. Hän aavisti vaistomaisesti, keneltä se oli, ja kalpeni.
— Jack saapuu torstaina, sanoi hän sen luettuaan.
— Se ei ole liian aikaista, huomautti rouva Ronald kylmästi.
— Ei, se on päinvastoin liian myöhäistä! — vastasi Dora repien sähkösanoman kappaleiksi tarmokkailla liikkeillä, jotka osoittivat, että päätös oli tehty.
XVII.
Sant'Annan sanat olivat ensin hämmästyttäneet ja järkyttäneet neiti Carrollia; mutta yksin jouduttuaan tunsi hän niitä mieleensä palauttaessa uutta viehätystä, ylpeyden tunnetta, suloista hämmennystä. Kreivi rakasti häntä! Tämä oli sen hänelle sanonut omalla suullaan, silmillään, koko olennollaan, ja juuri hänet tahtoi kreivi vaimokseen. Hän, Dora, tämän korkean roomalaisen suurherran puolisona! Se ajatus huikaisi häntä niin, ettei ollut uskaltaa katsoa sitä suoraan silmiin. Kreivi oli rohjennut sanoa hänelle, ettei hän enää voinut mennä naimisiin Jackin kanssa! Uskoiko hän siis että hän, Dora, rakastikin häntä, kreiviä? Sitä ajatellessaan sävähti nuori tyttö punaiseksi. Hän yritti sitä itselleen kieltää, olla olevinaan suuttunut, laskea leikkiä, mutta kaikki se supistui lyhyeen, hermostuneeseen naurahdukseen. Ei, hän ei voinut sitä kieltää: Lelo tuotti hänelle jo läsnäolollaan tavatonta iloa; hänen seurassaan unohti hän ajan, kaiken entisyyden muiston. Rakkaus yksin voi synnyttää sellaisia ilmiöitä. Miksei Jack ollut voinut herättää sitä hänessä? Se oli hänen oma vikansa!… Hänen vikansa! Vihdoinkin oli Dora keksinyt otteen poikaparkaa vastaan. Hän oli hyvä, uskollinen, nöyrä, mutta melkein samanlainen kuin kaikki muutkin nuoret miehet. Hänen katseessaan ei milloinkaan ollut sitä hehkua, joka saa silmät painumaan alas ja sydämen tykyttämään. Dora tunsi hänet liian hyvin. Kun Jack lähti hänen luotaan, tunsi hän jonkinlaista helpotusta. Kreivi Sant'Annan kanssa tuntui elämä liian lyhyeltä Jack Ascottin kanssa liian pitkältä. Ei, Jackia hän ei milloinkaan voisi tehdä onnelliseksi. Nyt hän sen ymmärsi. Niinpä hänen velvollisuutensa oli tehdä ero. Niin, hänen velvollisuutensa. Hän tarttui tähän ajatukseen, salatakseen itseltään eron teon inhottavuuden ja julmuuden. Ja kaikki tulisivat häntä moittimaan! Ei kukaan ymmärtäisi, miten rehellinen hänen tekonsa vaikutin olisi. Mutta miten tuli hänen menetellä peruuttaakseen sanansa? Sitä miettiessään pyöritteli hän kihlasormustaan sormensa ympäri. Äkkiä sattuivat hänen silmänsä ihanaan, punertavaan helmeen, joka oli sen harvinaisen kauniina koristuksena; tämä näky herätti monia muistoja ja äkkinäinen katumus valtasi hänen mielensä.