— Jack-parka! — sanoi hän ääneen; sitten lisäsi hän silmät kyynelten samentamina: — Soisin olevani kuollut!… toivotus, jossa ei ole vakavuuden varjoakaan, mutta jolla amerikattaret useinkin lohduttavat omaatuntoansa.
Neiti Carrollin sielussa koko yön ja seuraavan päivän jatkunut kamppailu osoitti hänessä suurempaa ajatuksen ja tunteen syvyyttä, kuin kukaan olisi luullut. Jos hän olisi ollut se turha ja itsekäs tyttö jolta hän tahtoi näyttää, olisi hän huoleti heittänyt sulhasensa menemään, mutta hän oli parempi kuin itsekään tiesi. Ensi hetkellä oli hän tuntenut vain riemua siitä, että Lelo häntä rakasti ja että hänestä voisi tulla kreivitär; nyt tunsi hän tuskaa siitä surusta, jota hän tulisi aiheuttamaan. Sanansa rikkomisen ajatus oli hänelle sietämätön, hävetti häntä oman itsensä edessä. Hän soimasi itseänsä ankarammin kuin kukaan toinen olisi rohjennut. Hän olisi antanut paljon, jos olisi voinut tehdä eron kirjeellisesti, mutta se oli nyt mahdotonta. Hänen oli pakko ilmoittaa tämä paha sanoma Jackille personallisesti, ottaa vastaan hänen nuhteensa. Jospa hän edes kiivastuisi suutuksissaan ja joutuisi siten heikommalle puolelle! Yksin kiivas kiista voisi helpottaa eron tekoa. Jota enemmän hänen tulonsa hetki lähestyi, sitä useammin toisti neiti Carroll: »soisin olevani kuollut!»… Mutta mitään ennenaikaisen kuoleman merkkiä ei nuoressa tytössä näkynyt ja herra Ascott läheni täyttä höyryä. Kuten rouva Ronald oli olettanut, oli hän kutsunut yhtiökumppaninsa heti takaisin ja lähtenyt ensimäisellä laivalla matkaan. Koko matkan ajan oli hän vaappunut uskon ja epäilyn välillä, ja nämä eri mielialat olivat tuottaneet hänelle sietämättömämpää henkistä meritautia kuin pahinkaan varmuus.
Kun puoli kahdentoista aikaan torstai-aamuna Doralle tuotiin herra Ascottin käyntikortti, sytkähti hänen sydämensä. Hänen suoriessaan hiuksiansa ja puseronsa kaulaliinan solmua vapisivat hänen kätensä huomattavasti, ja sitten alistuen välttämättömyyteen ja karkoittaen kaikki ajatukset saapui hän saliin.
— Halloo Jack! — sanoi hän tervehtien sulhastaan, ikäänkuin olisi eilen tavattu, tuolla ystävällisellä ja tuttavallisella aito-amerikkalaisella sanalla niinkuin hänen tapansa oli.
Samassa kohtasivat heidän katseensa toisensa ja he tunsivat äkkiä olevansa vieraita toisilleen. Syntyi ahdistuksen hetki, painostava hiljaisuus. Neiti Carroll tointui siitä ensiksi.
— Näinkö te putoatte ihmisten joukkoon edes huudahtamatta! — sanoi hän yrittäen laskea leikkiä. — Teidän yhtiökumppaninne palasi siis ennemmin kuin odotitte?
— Ei, en minä jäänyt häntä odottamaan. Minä jätin talon ja asiat ensimäisen apulaiseni haltuun.
— Oliko teillä sellainen kiiru minua tavata? kysyi Dora parantumattomalla keimailullaan.
— Onko se teistä kumma? Meidän erilläänolomme ei varmaankaan ole tuottanut teille suurta huolta. Mutta asia ei ole siinä. Minä sain kirjeen, jossa kerrottiin, että eräs italialainen kreivi kosiskelee teitä ja ilmoitettiin, että huhu teidän aikomuksestanne mennä naimisiin hänen kanssaan leviää yhä enemmän. Minä en olisi voinut odottaa, että posti toisi minulle teidän kieltonne, minä olen tullut omin korvin sitä kuulemaan.
Nuoren miehen olennassa oli arvokkuutta, joka vaikutti neiti
Carrolliin. Hän koetti kuitenkin kierrellä naisten tapaan.