— Ja kuka se henkilö on, joka teille on tehnyt tämän kauniin palveluksen?
— Vähät siitä… Dody, taivaan nimessä — sanoi Jack tarttuen morsiamensa käsiin — tehkää loppu tuskasta, jota kärsin; se on sietämätön. Sanokaa, että tämä keimailu ei merkitse mitään, että te yhä olette minun.
Häpeän ja arvottomuutensa tunnon masentamana vaikeni neiti Carroll, hänen huulensa värähtivät monta kertaa ilman että aluksi kuului ääntäkään, mutta vihdoin sai hän vilpittömän surullisena sanotuksi:
— Minä tahtoisin, Jack, minä tahtoisin… mutta, minä en voi.
Herra Ascott hellitti äkkiä kädet, joihin hän oli tarttunut, ja väänteli sitten, sangen kalpeana, hetken aikaa värähteleviä viiksiänsä.
— Se on siis totta, se avioliitto, josta puhutaan?… kysyi hän käheällä äänellä.
— Ei, ei, ei ole kysymystä avioliitosta. Kukaan ei ole kosinut; mutta… mutta… minä en voi enää tulla teidän vaimoksenne.
— Senkö vuoksi, että rakastatte toista.
Nuori tyttö punastui kovasti.
— Sentähden, että minä uskon, että me tekisimme toinen toisemme onnettomiksi. Euroopan elämä miellyttää minua; nyt kun olen sitä maistanut, ei meikäläinen enää minua tyydyttäisi. Tyytymätön vaimo on kiusallisin kappale, mitä on.