— Ah! minä ymmärrän, minä ymmärrän!… te olette seurustellut ylhäisöpiireissä ja te kaipaatte arvonimeä. Jos ei muusta ole kysymys, niin minä voin semmoisen ostaa. Viisikymmentä tuhatta frangia… tuskin sitäkään ja paavi tekee minusta paronin, ensimäisen amerikkalaisen paronin! Se on aika lailla naurettavaa, mutta äärettömän hienoa!… Paronitar Ascott!… Mitä sanotte?
Jack meni pahaksi onneksi tässä hieman liian pitkälle, ja tämä kohtuuttomuus antoi neiti Carrollille rohkeutta puolustautua mitä tarmokkaimmin.
— Ei, te erehdytte, sanoi hän kuivasti; vaikka tulisitte ruhtinaaksi, en sittenkään enää menisi naimisiin kanssanne.
— Minun personani on siis käynyt teille vastenmieliseksi?…
Epäilemättä vertailun johdosta?
Tämä kosketti jälleen Doran parhaita vaistoja.
— Teidänkö personanne vastenmieliseksi? huudahti hän. Oh! älkää puhuko semmoista! Minä olen todella kiintynyt teihin. Minä ymmärrän täysin teidän arvonne, ja sepä tekee minulle tuskalliseksi välttämättömyyden peruuttaa sanani ja tuottaa teille sellaista surua. Minä tahtoisin olla kuollut!…
Nuoren tytön vakava ilme sammutti herra Ascottin suuttumuksen; sydän suruisena, polvet vapisten, istahti hän tuolille, pyyhkieli kädellään otsaansa ja sanoi sitten ahdistuneella äänellä:
— Dory, Dory, eikö tämä ole vain pahaa painajaista?… yksi teidän tavallisia oikkujanne? ettekö pian sanokin minulle niinkuin niin monta kertaa ennen: »minä olen kiitti taas…»
Liikutettuna painoi neiti Carroll päänsä alas.
— Minä tahtoisin, mutta se on mahdotonta, älkää sitä pyytäkö. Parempihan on ero nyt kuin myöhemmin avioero, ja se meillä olisi edessä. Avioliitot ovat ennalta määrätyt, ainakin lienee lupa sitä uskoa, meidän ei nähtävästi niin ollut. Ja Jack… totta puhuen, minä en ole suurenkaan valittamisen arvoinen! — lisäsi neiti Carroll hänessä harvinaisella nöyryydellä. — On kauniimpia, parempia tyttöjä kuin minä. Tiedän kymmeniä, jotka olisivat ylpeitä päästessään teidän puolisoksenne ja jotka voisivat tehdä teidät onnelliseksi.