— Se on mahdollista; mutta minusta se on yhdentekevää.
— Te unohdatte; miehet unohtavat aina.
— Niinkö luulette?
— Niin, heillä on tuhansia tilaisuuksia, tuhansia keinoja.
— On niin… peli… juominen… itsemurha.
— Oh, Jack, olkaa vaiti! Luvatkaa, vannokaa minulle, että ette milloinkaan tartu alentavaan, epäarvokkaaseen keinoon.
— Minulla ei ole teille mitään lupaamista, — Minä en tunne itseäni, — vastasi herra Ascott puristaen sormillaan tuolin nojapuuta. Voin olla enemmän tai vähemmän arvoinen kuin itse arvelen. Loppu sen näyttää. Oma syynihän se on, suuri syyni: minun ei olisi pitänyt antaa teidän lähteä yksin Eurooppaan; mutta minä luotin teihin niin sokeasti! Luulin, että te rakastitte minua.
— Niin minäkin luulin, koskahan teille lupauduin. Minä tiedän nyt, että se tunne, joka minulla oli teitä kohtaan ja on vielä, ei ole rakkautta.
— Tekö tiedätte sen? kysyi Jack, kaikki kasvojen lihakset tuskasta vääntyneinä.
Dora nyökkäsi myöntävästi.