Mennessään Costanzin veglioneen ei kreivi Sant'Anna arvannut tulevansa esittämään neiti Carrollille niin suoranaista kosintaa. Kun hän oli aition puolihämärässä kahden kesken tuon solakan dominon kanssa, oli entisten seikkailujen muisto ja naamioidun tytön viehkeys saattanut hänet äkilliseen huumaukseen, ja hän oli tahtomattaan tullut lausuneeksi ratkaisevat sanat.
Vaikka Dora ei hänessä herättänyt sitä palavaa intohimoa, jota hän usein ennen oli tuntenut, oli hän kuitenkin häneen sangen rakastunut eikä halunnut mitään hartaammin kuin mennä hänen kanssaan naimisiin. Ajatus riistää toiselta mieheltä morsian, joka tälle arvatenkin oli rakas, ei häntä sanottavasti häirinnyt. Parempihan olisi ollut, ettei neiti Carrollin elämässä olisi ollut Jackia, mutta sehän ei ollut auttamaton onnettomuus. Ensi hetkistä oli hän arvannut, että Doran tunne herra Ascottia kohtaan oli vain hyvää ystävyyttä. Kolmenkolmatta vuotiaana ei Dora niin itsenäinen kuin olikin, tiennyt rakkauden tunnelmista enempää kuin pieni neljätoistavuotias italiatar. Ja vasta hän Lelo, oli ne hänessä herättänyt. Se mairitteli ja viehätti häntä erikoisesti: mies, varsinkin italialainen, on mustasukkaisempi rakkauden tunnelmasta kuin rakkaudesta itsestään.
Lelo oli päättänyt kosia nuorta amerikatarta mutta ajatus siitä huolesta, minkä hän aiheuttaisi äidilleen ja ruhtinatar Marinalle, niiden kohtausten ja moitteiden aavistus, jotka häntä odottivat, olisi saanut hänet vielä lykkäämään ratkaisevaa askelta, ellei Kaitselmus olisi häntä siihen ajanut. Avioliitto oli hänestä aina tuntunut raskaalta pakolta, hirvittävältä uhkapeliltä. Hänellä oli sangen heikko usko naisten kunniallisuuteen; useimmat nuoret tytöt tähän saakka olivat herättäneet hänessä voittamatonta epäluottamusta, ja nyt, muutamien viikkojen keveiden suhteiden jälkeen oli hän valmis uhraamaan nimensä, sukunsa kunnian muukalaisen käsiin. Ja nyt oli hän, saamatta aikaa harkita ja neuvotella, heitetty keskelle elämän vakavuutta. Siitä oli mahdoton palata. Mitenkä saisi hän sukunsa suostutetuksi tähän liittoon? Neiti Carrollin suuret myötäjäiset voisivat ehkä aikaansaada tämän ihmeen; mutta hänen äitinsä oli niin ankaran suvaitsematon!… Paras oli olla edeltäpäin ajattelematta ja jättää kaikki sattuman varaan. Sehän oli hänen vanha tapansa vaikeuksissa.
Kahtena päivänä veglionen jälkeen oli Lelo niin luoksepääsemätön ja hermostunut, kuin vain italialainen voi olla, hän sairasti tuota juroa hermostuneisuutta, joka pitää ystävät ja vieraat loitolla. Hän ei käynyt missään, lukuunottamatta Metsästysklubia. Rooman »jockeyta». Siellä istui hän tuntikausia jossakin nojatuolissa lojuen tai sohvalla loikoen, savuke suussa, katse hajamielisenä, muistellen nautinnolla menneisyyttään, jolle hänen nyt oli sanottava hyvästit ja joka juuri sen vuoksi tuntui hänestä kahta vertaa rakkaammalta. Hänen unelmissaan väikkyi naisia, hevosia, ajopelejä, lemmen voittoja, eteviä laukauksia, loistavan pelionnen iltoja ja mieleen palasi onnen tuntuja, turhamielisyyden tyydytystä.
Vähitellen lankesi jonkinlainen usva näiden menneisyysmuistojen ylle…, ja Doran sorja hahmo, hänen kirkkaat silmänsä, pitkät ripsensä, veikeät kasvonsa astuivat valopiiriin hänen ajatuksissansa, eikä hän enää nähnyt muuta kuin hänet: tulevaisuuden! Dora tuntui hänestä niin luotettavalta, niin elävältä, niin turvalliselta kaikessa toimeliaisuudessaan! Ja Dora rakasti häntä! Hänellä oli Doraan se magneettinen voima, joka hänen mielestään oli ainoa tarpeellinen naiseen nähden ja joka yksin, hänen käsityksensä mukaan, saattoi taata alistumisen ja uskollisuuden. Ei, hän ei katunut toissailtana tekemäänsä tunnustusta. Ja sitten, viisi miljoonaa myötäjäisiä, aluksi!… Siinähän oli millä panna talonsa muinaiseen kuntoon, korjata Frascatin historiallinen huvila, joka oli hänelle niin rakas, pitää kauniita ajopelejä, ensiluokkaista kilpa-ajotallia. Tosiaan, se ei ollut hullumpaa!
Ja sitten, miltähän kannalta rouva Ronald vastaanottaisi tiedon tästä aviosta? Nyt kysyttiin kuinka helppo hänen oli hallita itseänsä, varsinkin kun hänen kasvonsa joskus olivat osoittaneet jotakin muutakin kuin harmia. Tämä ajatus sai kreivin huulille sen julman hymyn, joka niillä vilahti vain harvoin, ja silmissä välähti kova kiilto.
»Saammehan nähdä, onko tuo järkivaltainen olento myöskin nainen!…»
Dora oli tietenkin selittänyt hänelle tätä uutta Italiassa miltei tuntematonta naistyyppiä, johon amerikatar kerskuu kuuluvansa: ja tehdäkseen kuvauksensa selkeämmäksi oli hän esittänyt Helenan tämän laadun perikuvaksi, ja kreivi, muistaen kohtausta Ouchyssä, oli tuntenut äkillistä ja miehiseltä kannalta hyvin ymmärrettävää vastenmielisyyttä tuota nimeä ja laatua kohtaan. Kun Dora puolestaan oli tunnustanut, että hän itse puolestaan oli vain perin pikkuriikkisen järkivaltainen, oli kreivi onnitellut häntä siitä koomillisen innokkaasti.
Rouva Ronaldista siirtyi Sant'Annan ajatus ruhtinatar Marinaan. Ei ole miestä, jolle ensi lemmen muisto olisi rakkaampi kuin italialaiselle, olipa hän mitä säätyä tahansa, ja Donna Vittoria oli ollut Lelon ensi lempi. Joskus vieläkin piti muinaisen muisto häntä vankina: hänen muotonsa heltyi, hänet silmänsä kiilsivät intohimoa; hänen kasvoilleen valahti uuden nuoruuden ilme; sitten taas sammui kaikki, ja nykyisyys otti oikeutensa.
Lelo tunsi, että hänen ennen kaikkea olisi ilmaistava avioaikeensa ruhtinattarelle. Viime kerralla oli ruhtinatar kysellyt paljon Dorasta ja, ikäänkuin häntä valmistaakseen, oli Lelo antanut hänen aavistaa aikomuksiansa. Pitkään aikaan ei Lelo enää ollut tuntenut ruhtinatarta kohtaan muuta kuin lemmekästä ystävyyttä, mutta ruhtinatar rakasti häntä vielä Lelo tiesi antavansa hänelle julman, äärettömän raskaan iskun. Häntä kammotti olla tätä tuskaa näkemässä: naisen surun näky koskee mieheen enemmän kuin suru itse.