Seuraavana päivänä, ennenkuin vielä oli tavannut neiti Carrollia, meni hän Donna Vittorian luo. Niinkuin kaikki italialaiset, oli hän erokohtaelmissa mestari. Hän pani siihen ihmeteltävän oveluuden ja taidon ja johtui selittämään, että elämässä »täytyy muuttua filosofiksi». Ruhtinattaressa ei kuitenkaan ollut kylliksi filosofia kestämään tätä suurinta uskottomuutta, sillä kyyneleet kumpusivat hänen silmistään. Silloin moitti Lelo häntä jalomielisyyden puutteesta; selitti hänelle, ettei hän voinut jättää nimeänsä sammumaan, että hänen asemansa pakotti hänet menemään naimisiin, ja lisäsi, että jos ruhtinatar häntä rakasti, pitäisi hänen häntä siihen rohkaista eikä tehdä tämän velvollisuuden täyttämistä liian tuskalliseksi. Hän esitti itsensä olojen uhriksi. Ja ylhäinen ruhtinatar meni ansaan niinkuin yksinkertaisin kansannainen. Hän luuli ystävänsä kaipaavan lohdutusta; ja vaiensi oman surunsa voidakseen häntä lohduttaa, ja niin lähti kreivi, sydän keventyneenä, hänen luotaan jälleen saavutetun riippumattomuuden suloisessa tunnelmassa.
Tämän jälkeen joutuivat neiti Carroll ja kreivi Sant'Anna, sen korkeimman tahdon kuljettamina, joka heidän sydämiinsä oli asettunut kohtaamaan toinen toisensa. Oli perjantai, jolloin Rooman ylhäisöllä on tapana kokoontua Pamfilin kauniisiin puistoihin. Dora saapui sinne markiisitar Vergan saattamana. Ilma oli kaunis ja keväinen. Näillä kukkuloilla, jonne vaistomaisesti tullaan etsimään suurempaa kirkkautta ja rasituksista rauhoittumaan, on Rooman valo ja ilma aivan erikoista, sen valo hienoa, vihertävänvivahteista suurten raunioiden yllä, sen ilma omituisen tyyntä, täynnä n.s. morbidezzan tuntua, joka synnyttää jonkinlaiselta nautinnolta tuntuvaa raukeutta.
Ensimäistä kertaa tunsi neiti Carroll tätä vaikutelmaa. Kävellessään kaunokkeja kimmeltävällä räikeävärisempäin kukkien reunustamalla nurmikolla tunsi hän miellyttävää raukeutta, joka täytti hänen sielunsa hiljaisuudella; tämä oli hänestä niin uutta ja tavatonta, että hän lapsellisesti katsoi ympärilleen nähdäkseen, mistä se tuli. Äkkiä alkoi hänen sydämensä kovasti tykyttää: Sant'Anna tuli ystävänsä herttua de Rossanon seurassa heitä kohti. Kun hän hän antoi kättä, kun heidän katseensa kohtasivat, punastui Dora kovasti, änkytti ja näytti joutuvan aivan suunniltaan pois.
— Minä en ole tavannut ketään sitten tiistain — sanoi Lelo kääntyen markiisittaren puoleen antaakseen Doralle tilaisuuden tointua. — Se on omituista, viime veglionen jälkeen näyttävät kaikki naiset karttavan meikäläistä: voisi luulla, että heillä ei ole ihan puhdas omatunto meidän suhteemme.
— Ehkäpä he pikemminkin ovat väsyneitä kuultuaan niin paljon hullutuksia ja valheita.
— Valheita!… Naamio johtaa usein sangen vakaviin tunnustuksiin, sanoi kreivi katsoen neiti Carrollia.
— Luuletteko niin?
— Olen siitä varma; minulla on siihen täysi syy.
Rouva Verga, jolta ei mitään jäänyt huomaamatta, havaitsi Doran hämmentyneen ilmeen ja sanoi hymyillen:
— Vai olette te joutunut tekemään vakavan tunnustuksen veglionessa?
Sen parempi sille, johon se kohdistui.