Näin sanoen alkoi markiisitar jatkaa kävelyä. Rossanon herttua, joka mainiosti suoritti uskotun ystävän osaa, liittyi häneen heti kysellen, miten hän oli huvitellut Costanzissa.
Lelo joutui siten kahden nuoren amerikattaren kanssa ja ryhtyi kulkemaan vihreää tammikujaa kohti, joka oli kuullut niin monta lemmentunnustusta. Heidän välilleen syntyi hiljaisuus, jota tahtoisi pidentää iankaikkisesti, jolloin näkymättömät väreilyt synnyttävät onnea ja melkein jumalaista tunnelmaa.
Neiti Carroll ei ollut enää itsenäisen näköinen, nenä pystyssä. Hän kulki pää hiukan kumarassa, katse maahan luotuna.
— Ettekö tiedä, että minä puhuin viime kerralla vakavasti? sanoi Lelo äkkiä levottomalla äänellä. Minä valitan, että se mitä teille sanoin, tuli sanotuksi karnevaalin humun keskessä, mutta se oli silti totta. Minä rakastan teitä.
Dora pääsi tointumaan hämmennyksestään.
— Kuinka monelle naiselle te olette sitä samaa sanonut? kysyi hän ivallisella äänellä.
— Monelle, älkää sitä epäilkö, vastasi kreivi hämilleen joutumatta, mutta kenellekään en vielä ole tarjonnut nimeäni, mutta sen tarjoan teille, te kun olette minussa herättänyt vakavan tunteen, ehdottoman luottamuksen ja kun lisäksi tiedän että tekin rakastatte minua.
Tämmöisen rohkeuden hämmästyttämänä kääntyi neiti Carroll kreiviä vastaan kielto huulillaan; mutta katsahdettuaan noiden latinalaisten silmien loistetta, jolta ei ajoissa ollut pitänyt varaansa, punastui hän ja saattoi vain änkyttää:
— Mutta minä en ole koskaan…
— Ette ole koskaan kuullut niin rohkeata väitettä? keskeytti Lelo hymyillen. Toivottavasti ette!… Miksi ujostelisitte tunnetta, joka on kukkinut sydämessänne vastoin tahtoanne, niin, hyvinkin vastoin tahtoanne. Olenko minä sitten niin arvoton?