— Myöhäistä olisi enää hylätä teidän ja minun!
Lelo ei voinut näin julkisella paikalla suudella kättä, joka hänelle näin luvattiin; hän nosti hattuansa.
— Kiitoksia, Dora! Te teette minut sangen onnelliseksi, sanoi hän vakavalla äänellä. Teidän ei milloinkaan tarvitse katua, että kuulitte sydämenne ääntä.
— Olen siitä varma.
Tällä hetkellä havaitsi rouva Verga, joka oli saanut kerrotuksi naamiaisseikkailunsa, tammikujan varjon käyvän tummemmaksi ja surunvoittoiseksi.
— Poistukaamme tästä kujasta! — huusi hän edellä kulkijoille. — Tämä on vain lempiviä varten.
— Ja kuka teille sanoo, että me emme ole sellaisia? vastasi Lelo kääntyen.
— Tosiaan, miksette olisi? Suurempia kummia on nähty.
Kävelijät palasivat yhdessä valoisammalle paikalle. Herttua de Rossano katseli neiti Carrollin kasvoja: nähdessään hänen poskiensa ja huultensa syvemmän värin, hänen silmäinsä kostean kiillon ja varsinkin hänen viehkeän hämillään-olonsa, oli hän varma Lelon menestyksestä.
Hotelliin palattuaan sulkeutui Dora huoneeseensa. Jo kaksi päivää oli Helena ollut hänelle nyrpeänä; hänen äitinsä ja neiti Beauchamp olivat häntä ankarasti nuhdelleet Jackin hylkäämisestä: hän oli siis kaikkien kanssa kylmissä väleissä. Rouva Carroll, noita vanhoja, viehkeitä, harmaatukkaisia, kirkaskasvoisia amerikattaria, oli heikoista heikoin. Tytär tiesi, että hänen suuttumuksensa ei milloinkaan ollut pitkäaikaista ja että avioliitto aatelismiehen kanssa häntä pohjaltaan miellyttäisi. Mutta Dora oli itsekin hiukan nolostunut, kun hän jo nyt oli toisissa kihloissa, ja mietti mitenkä hänen olisi ilmoitettava uutinen, jota kukaan sentään ei odottanut näin pian. Ensinnäkin pukeutui hän erikoisen sirosti päivällistä varten, sitten, pöytään istuttuaan, tilasi hän samppanjaa. Amerikattarelle on samppanja vihkiviiniä, jolla hän nimenomaan kastaa voittonsa.