Rouva Ronald ja hänen tätinsä olivat viettäneet päivän kansalaistensa parissa Albanossa. Aterian aikana kertoivat he näkemiään ja kokemiaan; Dora kuuli vain sanan silloin, toisen tällöin; vastoin tapaansa oli hän vaitelias. Helena tarkasteli häntä salavihkaa. Tuotuaan jälkiruoan poistuivat palvelijat, kuten tavallista. Dora otti mansikoita ja näytti leikkivän niillä pyöritellen niitä lakkaamattomasti sokerissa ennenkuin pani suuhunsa. Yht'äkkiä kohotti hän päätään, siristi silmiään, katsoen vuoroon itsekutakin pöytäkumppaneistaan ja sanoi täyteen samppanjalasiinsa tarttuen ilosta säteilevin kasvoin:
— Dodyn onneksi!
Neiti Beauchamp ja rouva Carroll kohottivat heti omat lasinsa; konemaisesti teki Helena samoin.
— Eihän nyt ole teidän syntymäpäivänne suinkaan? kysyi Sofia-täti.
— Ei, on kihlajaispäiväni!
Ikäänkuin nämä sanat olisivat iskeneet rouva Ronaldia päähän oikenivat hänen sormensa, niiden pitämä lasi putosi ja meni kappaleiksi. Kalpeana katsoi hän lasin paloja ja pöydälle valahtanutta viiniä.
— Mitenkä tämä on tapahtunut! sanoi hän typertyneenä.
Dora alkoi nauraa.
— No, tosiaan, niin kovasti en luullut kihlaukseni teihin koskevan!
Ja hän jatkoi hiukan levottomana: