— Toivottavasti se ei tuota minulle onnettomuutta!
— Mikä päähänpisto ruvetakin laskemaan sellaista leikkiä! sanoi rouva
Carroll.
— Leikkiäkö! Ei, se on täyttä totta. Tänä iltapäivänä on herra Sant'Anna Pamfilissa uudistanut tunnustuksen, jonka hän tiistai-iltana teki veglionessa, ja pyysi yksinkertaisesti minun kättäni, jonka minä yhtä yksinkertaisesti hänelle myönsin — lisäsi Dora yrittäen leikinlaskua. — Vähät niistä, jotka eivät ole tyytyväisiä, minä puolestani olen sangen onnellinen!
— Ja Jack-parka! sanoi rouva Carroll.
— Oi, Jumalan nimessä, äiti, älkää mainitko sitä ainoata asiaa, joka häiritsee onneani. Kun en voi parantaa sitä surua, minkä olen aiheuttanut, niin antakaa minun se unohtaa!
— Minä tiesin kyllä, miten tämä keimailu päättyisi, sanoi neiti
Beauchamp kylmästi.
— Todellakin? Sitten tiesitte enemmän kuin minä, sillä minä en tosiaan luullut sellaisen avioliiton minua odottavan.
— Ah! te pidätte epäilemättä suurena kunniana päästä kreivittäreksi…
Minä en sentään luullut teitä niin nousukkaaksi.
Dora punastui. Hän ei ollut yhtä hienoa sukua kuin rouva Ronald ja hänen tätinsä: hän ei mielellään kuullut siihen viitattavan. Mutta hän voitti nopeasti harminsa.
— Niin, minä olen sangen ylpeä päästessäni herra Sant'Annan puolisoksi — vastasi hän tavanmukaisella suorasukaisuudellaan — ja minä tunnen suuren joukon tyttöjä, joita te pidätte täysin ensiluokkaisina ja jotka tulevat minua kadehtimaan.