— Älkää surko, äiti; italialaiset ovat hyviä aviomiehiä, kysykää markiisittarelta. Muuten amerikattaret ovat aivan kuin kotonaan Roomassa. He ovat tänne rakentaneet palatseja, he ovat naittaneet lapsiansa parhaisiin sukuihin, heillä on etevimmät paikat hovissa. Minä tapaan ympärilläni paljon meikäläisiä… Ja sitten, se tuntui olevan minun kohtaloni. Nähkää, minua ikäänkuin veti Eurooppaan, minä jouduin Annie d'Anguilhonin luo, missä minun piti tavata Vergat ja heidän kauttaan vihdoin tulla tänne. Oh, niin meitä johdetaan! Turhaa rimpuilla vastaan! Minä puolestani en valita; minä olen Kaitselmukselle sangen kiitollinen siitä kohtalosta, minkä se on minulle varannut.
— No, Helena, mitä te sanotte tästä? kysyi neiti Beauchamp ivallisella äänellä:
Rouva Ronaldia hieman puistatti.
— Minäkö? En mitään… Minä kuuntelen ja ihmettelen.
Neiti Carroll nousi pöydästä.
— Siinä teette oikein, sanoi hän, sillä minä rakastan itseäni enemmän nyt kuin ennen.
XIX.
Helena ei seurannut Doraa saliin, vaan palasi huoneeseensa. Sinne tultuaan sytytti hän sähkövalon ja, niinkuin unissakävijä nukkuessaan ryhtyy mielityöhönsä, istuutui peilin ääreen ja kampaili tukkaansa, hiveli puuteriuntuvaimella poskiansa, hengitti hajuveden tuoksua, kiilloitti kynsiänsä, ja vihdoin tähän konemaiseen toimeen väsyen, istui liikkumattomana silmät auki, mutta ilmeettöminä tuijottaen peiliin.
Dora ja Sant'Anna! Nämä kaksi nimeä liikkuivat lakkaamatta hänen päässään ja tuottivat hänelle tuskaa, jonka vaikutukset näkyivät hänen kasvojensa ilmeissä. Pitikö sen liiton sittenkin syntyä! Hän ei ollut sitä uskonut, hän koetti vieläkin olla sitä uskomatta. Ja tuhannetta kertaa palasi Ouchyn kohtaus hänen mieleensä. Muisti, jolla joskus saattaa olla niin ihmeellinen säilytysvoima, näytti hänelle jälleen Lelon hehkuvan ilmeen, ja kaikki hänen lemmen pyyntönsä vivahteet. Dora ei tietysti voinut aavistaa, että hänen sulhasensa oli ollut rakastunut häneen, Helenaan, tunkeutunut illalla hänen huoneeseensa niinkuin varas! Jos hän sen tietäisi, menisikö hän sittenkin Sant'Annan kanssa naimisiin? Ei, ehkä… Mutta, kukaties kuitenkin? Hän oli niin hurjasti rakastunut!… Mitä oli Sant'Anna Doralle sanonut Pamfilissa? Helena kuvitteli häntä kumartuneena nuorta tyttöä kohti, puhelemassa hänelle lämpöisellä äänellään, kiehimässä kiehtovalla katseellaan. Tämä kuvitelma tuotti hänelle niin suurta tuskaa, että hän nousi kävelemään sitä haihduttaakseen. Hän katseli itseään taas peilistä ja häntä puistatti; hän luuli sen tulevan vilusta ja soitti palvelijan luokseen käskien tehdä tulta. Kun tuli oli sytytetty, istui hän valkean ääreen ja sen heijastama lämpö synnytti jonkinlaista hyvinvointia, joka vaikutti mieleenkin tyynnyttävästi. Hän tunsi vointinsa paremmaksi ja hengitti vapaammin. Silloin kääntyi hänen ajatuksensa Jackiin. Hän näki entisen sulhasen istumassa vaununkolkassa, kädet taskussa, hattu silmillä, sielu kuohuksissa Doran uskottomuuden vuoksi, kohtalon voimat kuljettamassa häntä loitos lemmitystään, ja säälin valtaamana lausui Helena ääneen:
— Poikaparka!