— Olkaa kiltti — sanoi hän saattaen enoa ovelle saakka — tyynnyttäkää Jackia ja koettakaa saada hänet hyvälle tuulelle. Tehkää se Doryn vuoksi! kuiskasi hän vielä ja hengähti herra Ronaldin poskelle pikkutytön suloisen suudelman. — Jo nyt jotakin! — jatkoi hän istahtaen enonsa keinutuoliin. — Ah! kuinka elämä sentään on kovaa!
— Niin voisi oikeutta myöten Jack sanoa, — huomautti rouva Ronald hymyillen — tehän pitelette häntä pahanpuoleisesti. Minä en usko teidän ylimalkaan aikovankaan mennä hänen kanssaan naimisiin.
— Tottakai, tietysti menen — joskus — mutta ajatelkaa itse: avioliitto tuntuu minusta hirttosilmukalta, johon ei mielestäni ole mitään kiirettä pistää päätänsä. Olen varma, etten milloinkaan ole ollut niin onnellinen kuin nykyään. No, minkä vuoksi sitten kiiruhtaisin?
— Jos rakastaisitte herra Ascottia, ette mietiskelisi ja kyselisi noin.
— No, sellaista rakkautta, josta ranskalaisissa romaaneissa puhutaan, en tosin häntä kohtaan tunne. Epäilenpä tokko semmoista todellisuudessa onkaan. Ainakin ovat meikäläiset miehet liian aineellisia sellaista herättämään ja me itse liian monessa puuhassa kiinni sitä tunteaksemme.
Rouva Ronald näytti miettivän.
— Niin, sanoi hän, en minäkään luule meillä olevan suurten rakastavaisten tempperamenttia…
— Sen parempi! nehän tekevätkin vain tuhmuuksia… Mitä minuun tulee, on minulla Jackia kohtaan tukeva, koko elämän kestävä tunne; mutta niinä kahtena vuonna, jotka olemme olleet kihloissa, olemme nähneet toisemme melkein joka päivä. Minä olen liiaksi tottunut häneen. Viiden, kuuden kuukauden eron jälkeen on hän uudempi ja vaikuttaa minuun voimakkaammin. Miehet eivät milloinkaan ymmärrä omaa parastaan!
— Oh! Dody! — Dody! huudahti Helena nauraen, — teillä ei ole aavistustakaan siitä mitä sanotte.
— On, on, täsmälleen! »Honni soit qui mal y pense»; se hävetköön, joka pahaa ajattelee!… Mutta asiasta toiseen: minä olen aivan ällistynyt, kun Henrik lähettää teidät Eurooppaan yksin. Sehän on Ronaldin suvun periaatteiden vastaista.