— Se on totta, minä en ollut sitä ajatellut. Minä olen aina pitänyt Doraa nuorempana sisarena, eikä hän milloinkaan ole sanonut minua »tädiksi»… Eikä hän oikeastaan olekaan minulle kuin käly-puolen tytär.
— No, sitten minä tulen olemaan vain nepaapuoli, mutta hyvä niinkin!… Joka semmoista minulle olisi sanonut silloin, kun näin teidät ensi kerran… Rivoli-kadun pylväistön alla… muistatteko? — sanoi kreivi luoden Helenaan kavalankiehtovan katseen. — Minä luulin seuraavani teitä ja te hyvänä haltiattarena saattelittekin minua avioon… josta silloin luulin olevani niin kaukana!
— Ja johon, sivumennen sanoen, teillä näytti olevan vähän kutsumusta! — vastasi Helena niin itseään hilliten, että kykeni leikkiä laskemaan.
— Tosiaan!… mutta kutsumus tulee, kun tapaa naisen, jonka kohtalo on määrännyt… Minun avioni on tosiaankin alkanut kuin todellinen romaani.
— Toivotaan, että se jatkuu ja päättyy samalla tavalla. Hyväksyykö teidän perheenne sen?
— Minun perheeni ei hyväksy mitään, mitä minä teen, vastasi Lelo, jonka sydäntä vielä kaiveli vähää ennen kamppailtu perhekohtaus. — Minä olen toista aikakautta.
— Niin, te olette amerikatarten aikakautta, te! sanoi rouva Ronald hieman ivallisella äänellä.
— Juuri niin!… Ja siitä voin onnitella itseäni. Minä tarvitsen vaimon, joka puhaltaa minuun uutta henkeä.
— Oh! Siitä kyllä Dora huolehtii! Häntä pidetään New Yorkissakin hyvin uudenaikaisena.
— Rooman ilmanala tulee vaikuttamaan häneen, kuten se on vaikuttanut kaikkiin teikäläisiin. Se piiri, jossa hän tulee liikkumaan, vaikuttaa häneen paljon, saattamatta häntä kuitenkaan, toivoakseni menettämään omaperäisyyttään ja hilpeyttään. Minä olen varma, etten milloinkaan hänen seurassaan ikävysty.