— Minä en pidätä teitä, sanoi hän, kun iltapäiväni on kovin jaoitettu… Näkemiin.
Sant'Anna tarttui ojennettuun käteen ja suuteli sitä keveästi, tuntematta huultensa alla vähintäkään värähdystä.
»Tuo rouva on raivoissaan, minä olen siitä varma, ajatteli hän astuessaan alas hotellin portaita; mutta sitä ei piru vie voisi aavistaa!…»
Ja hetken kuluttua lisäsi hän ivallisena ja harmissaan:
»Tuollaista nyt siis on järkivaltaisuus!»
XX.
Rooman ylhäisö ei vastaanottanut sanomaa kreivi Sant'Annan kihlauksesta neiti Carrollin kanssa paheksumatta. Mustan ylhäisön piirissä moitittiin sitä ääneen ja ankarasti, valkoisen keskuudessa herätti se paljon kateutta ja mustasukkaisuutta. Italialais-amerikkalainen kerho sitävastoin oli ilmeisesti iloissaan voidessaan liittää uuden, suuren nimen kultaiseen kirjaansa.
Kreivitär Sant' Annaan teki ilmoitus Lelon kihlauksesta vaikutuksen, joka syvästi järkytti hänen mieltään. Hänen poikansa naimisiin muukalaisen, vieläpä protestanttista uskoa olevan kanssa, hänen poikansa, hänen, syntyperäisen Salvonin, jonka veljestä, kardinaalista, yleisesti odotettiin Leo XIII:n seuraajaa!…
Donna Teresa oli ollut sangen kaunis, palavasti kosieltu. Uskonto ja ankaran ja ylhäisen suvun ylpeys oli suojellut häntä kiusauksilta, joihin italiatar niin helposti lankeaa, mutta jotka eivät jätä merkkiä hänen elämäänsä. Hän vanheni niinkuin muinoin Rooman ylhäisön naisten oli tapa vanheta; hän supisti suuresti elämäänsä. Tyttärensä naimisiinmenon jälkeen oli hän pienentänyt talouttaan ja siirtynyt palatsinsa toiseen kerrokseen. Hän ei enää käynyt seurapiireissä, mutta otti vielä itse vastaan joka päivä kello viiden jälkeen eikä hänen salinsa ollut koskaan tyhjä. Näköjään huomaamatta oli hänellä suuri vaikutusvalta. Vuodet olivat vieriessään vähitellen vähentäneet ihailijain joukkoa, joka oli ollut hänen nuoruutensa ylpeytenä, mutta hänellä oli vielä kuusikymmenvuotiaana nojatuolinsa ympärillä kerho hartaita ystäviä. Tämän viimeisen taipaleen tovereita oli m.m. markiisi Boni, hänkin jo menevän polven väkeä. Hän oli kreivitärtä kohtaan tuntenut sitä platoonista rakkautta, joka nyttemmin on yhä harvinaisempaa ja jota tuskin lainkaan enää tapaa muualla kuin Italiassa. Markiisi oli rakastanut häntä lapsena, nuorena tyttönä ja vaimona, oli elänyt hänen kauneutensa säteilyssä, suojellut häntä ritarillisen hartaasti, palvellut väsymättömän alttiisti ja luonteensa arvolla vaientanut parjauksen ja ilkimielisyyden. Jo noin viidentoista vuoden aikana oli hän syönyt kreivittären luona päivällistä ja ottanut sen jälkeen osaa korttipeliin. Lähtiessään suuteli hän kreivittären kättä, ja tämä lausui muuttumattomasti:
— Buona sera, marchese, domani alle sette (hyvää yötä, markiisi, huomenna kello seitsemän).