— Ja uskotteko te, neiti, voivanne mukautua meidän elämäämme ja tapoihimme? kysyi herttuatar Avellina.
— Täydellisesti. Yhtä hyvin kuin ruhtinatar Branca, markiisitar Terrani… Ennen, en kiellä sitä, minua Rooma pöyristytti, mutta nyt se on hilpeä, eloisa, täysin kansainvälinen.
Kamalampaa lausetta ei olisi voinut ajatella: Lelo loi hämillään katseensa alas.
— Se on totta, se on kansainvälinen — sanoi Donna Teresa — jopa siinä määrin, että vain muukalaiset tuntevat sen kotoiseksi. Se muuttuu yhä arkipäiväisemmäksi.
— Arkipäiväisemmäksi! huudahti Dora. Oh! sitä se ei milloinkaan tule olemaan! Nähkää, se ei ole suuri ja tuntuu kuitenkin äärettömältä.
Mieltymyksen välähdys valaisi kardinaalin kasvoja. Hän katsoi nuorta amerikatarta hyväntahtoisin ilmein:
— Siinä olette oikeassa, neiti, ja Pyhä Pietari ja Vatikaani tekevät sen äärettömäksi.
— Ja myöskin Colosseum, Forum, Caesarien palatsi — vastasi neiti Carroll sillä rohkeapuheisuudeila, jota ei mikään häirinnyt. — Vain muutama päivä sitten tulin huomaamaan, että mitat eivät aina määrää suuruutta. Esimerkiksi tuon suhteiltaan, piirteiltään niin erinomaisen Vestan temppelin rinnalla tuntuvat meidän viisikolmattakerroksiset rakennuksemme tavattoman pieniltä.
Donna Pia katsoi ällistyneenä nuorta tyttöä, jolla oli mielipiteitä ihmisistä ja asioista ja joka lausui ne niin selkeästi.
— Oletteko samoillut läpi koko Rooman? kysyi kardinaali.