Tässä kirjeessä, jossa Lelon nimi seisoi joka rivillä, ilmoitti Dora, että häiden vietto oli määrätty kesäkuuksi ja tapahtuisi luultavasti Pariisissa… Tästä sanomasta osoitti Helena suuttumustaan neiti Carrolliin ja myötätuntoansa Jack Ascottia kohtaan sellaisella tavalla, että herra Beauchampin kasvot saivat vakavan ja huolestuneen ilmeen; Helena ei sitä edes huomannut. Mutta taivas, meri, ihana seutu tuntuivat hänestä kolkoilta ja alakuloisilta — ja hän selitti luodetuulen syyksi ärtyisyyden, jonka tuska hänessä synnytti.
Haihduttaakseen ajatuksiansa koetti hän peliä ja innostui pian rulettiin. Huolimatta veljensä ja tätinsä vastusteluista vietti hän suuren osan aikaansa kasinossa. Hänellä oli usein tavaton onni. Silloin saattoi hän hetkeksi unohtaa Doran ja Lelon. Pian kiinnitettiin häneen huomiota; häntä kutsuttiin »kauniiksi amerikattareksi», miljoonäärittäreksi, pidettiin leskenä tai eronneena vaimona, ja ainoastaan herra Beauchampin alituinen läsnäolo suojeli häntä ja piti seikkailujen etsijät loitommalla.
Eräänä iltapäivänä, kun Charley oli mennyt Cannesiin katsomaan erästä sairasta tuttavaansa, meni Helena kasinoon bostonilaisten ystäviensä kanssa. Nämä jäivät »trente-et-quaranten» ääreen. Helena, joka rakasti vilkkaampaa peliä, jätti heidät siihen ryhtyäkseen kiihdyttävään rulettiin. Eräs tummaverinen nuori mies, jolla oli punainen kravatti ja siinä suuri musta helmi ja joka jo viikon päivät oli hiiviskellyt hänen kintereillään, seurasi häntä ja livahti hänen taakseen. Rouva Ronald asetti itsepintaisesti yhdeksän louis'ta yhdeksän-numerolle, joka aamulla herätessä oli hänen mieleensä juolahtanut: hän uskoi varmasti sillä voittavansa. Neljä kertaa jo oli hänen odotuksensa pettänyt. Huohottaen seurasi hän krupieerin toimia ja koetti tenhota häntä tahtonsa voimalla, kun hän äkkiä tunsi kahden käden tarttuvan vyötäisiinsä hänen suuren kaulurinsa turvissa.
Hän kääntyi silmät säkenöiden, kasvot kalpeina vihasta; kuin unessa näki hän äkkiä puolisonsa vierellään ja ankaralla nyrkin-iskulla irroittavan röyhkeän ihailijan. Tämän kahinan keskestä kuuli hän hämärästi molempien miesten puheen.
— Korttinne, korttinne!… Minä vaadin hyvitystä! sähisi toinen huomattavasti murtaen ranskaa.
— Minulla ei ole teille minkäänlaista hyvitystä annettavana, vastasi toinen, olen tavannut teidät ahdistamassa vaimoani ja kurittanut teitä amerikkalaiseen tapaan; se on oikeuteni. Minä tyydyn siihen.
Yhä yliluonnollisen ilmestyksen vaikutelmassa, jonkinlaisen kauhun vallassa kaikista katseista, jotka olivat häntä kohti suunnatut, tarttui Helena herra Ronaldin käsivarteen, nojautui häneen ja lähti hänen kanssaan ulos. Vasta kun he olivat kasinon ulkopuolella, alkoi hän ajatella, miten tämä kaikki oli tapahtunut. Irroitti kätensä, pysähtyi äkkiä, katsahti mieheensä hämmästyneenä ja kysyi hiukan käheällä äänellä:
— Henrik, mistä sinä tulet?
Vastaamatta heti kohta katsoi herra Ronald ihastuen kauniita kasvoja, joita hän ei ollut niin pitkään aikaan nähnyt.
— Junasta, kultani, — sanoi hän vihdoin omituisesti hymyillen. Tapasin Sofia-tädin, joka sanoi sinun olevan kasinolla Carringtonien kanssa; minä tahdoin tulla sinua yllättämään ja tulinkin tosiaan hyvään aikaan. En oikein tiennyt, minkälaisen vastaanoton saisin; olen matkustanut sadan leiviskän paino mielessäni… ja romaanikohtaus pakotti sinut tarttumaan minun käsivarteeni. Se on ihmeellistä! Se on kuin Kaitselmuksen merkki.