Helena alkoi uudelleen kävellä.
— Minä luulin sinun päättäneen olla koskaan tulematta! sanoi hän hiukan kylmähkösti.
— Ja antaa vuoden kulua ilman elonmerkkiä!… Mutta sinähän olisit voinut vaatia eroa hylkäämisen vuoksi!
Helena ei voinut ehkäistä punastumistaan: hänhän oli sitä ajatellut.
— Charleyko on sinut tänne kutsunut? kysyi hän koettaen kamppailla liikutustaan vastaan.
— Charleyko? Ei, kultaseni: hän ei edes tiedä tulostani. Minä kuulin sattumalta sinun lähdöstäsi Roomasta Monte-Carloon. Ei kukaan ole minua kutsunut. Minä tulin, kun elämä ilman sinua kävi minulle sietämättömän raskaaksi. Minä olen kärsinyt paljon, varsinkin viime kuukausina; ei mikään maailmassa saisi minua antautumaan uudelleen samanlaiseen kokeiluun. Olemme erehtyneet molemmat; antakaamme kumpikin toisillemme anteeksi.
Tällöin saapuivat puolisot Anglais-hotelliin. Herra Ronald seurasi vaimoansa tämän huoneeseen. Kun ovi oli suljettu, avasi hän sylinsä: Helena heittäytyi hänen povelleen. Ja kun Helena kuuli miehensä sydämen voimakasta tykintää, kohosi Lelon kuva hänen mieleensä. Ajatellen rakkauttansa nuoreen italialaiseen irtautui hän hiljaa miehensä syleilystä ja katsellen häntä surullisesti, haavoitetun otuksen ilmein sopersi hän huulet kuivina ja kalpeina, itsekään tietämättä mitä puhui:
— Miksi olet viipynyt niin kauan? miksi olet viipynyt niin kauan?…
XXIII.
Lelo oli pyytänyt neiti Carrollilta, että heidän häänsä vietettäisiin mahdollisimman pian, ja tämä, joka oli osoittanut niin vähän intoa tullakseen Jack Ascottin vaimoksi, oli ilomielin siihen suostunut. Hän oli heti ryhtynyt kiiruhtamaan tarpeellisten paperien toimittamista. Hänen kapionsa olivat lähetetyt New Yorkista Pariisiin. Ja nauraen yllätystä, jonka hän aiheuttaisi ompelijattarelle, mutta samalla kuitenkin hiukan häpeää ja itsemoitteita tuntien, antoi hän määräyksen ommella liinavaatteisiinsa kreivillisen kruunun, joka lopullisesti osoitti hänen kohtaloansa.