Hän suorastaan kylpi onnessa, ylpeydessä, turhamielisyydessä. Hän oli penkonut Sant' Annojen sukuarkistoa, nähnyt jalokivet, joilla hän tulisi itseään koristamaan, ja saanut selville, että hän tulisi olemaan sangen ylhäinen, tasa-arvoinen Rooman ruhtinatarten kanssa. Mikä voitto hänelle, jota moni New Yorkin hienostossa ei ollut pitänyt kyllin hienosukuisena! Hänen omaisuutensa tuntui hänestä mitättömyydeltä kaikkeen siihen verraten, mitä hän itse voitti. Mutta hänen kunniakseen olkoon sanottu, että nämä aineelliset ja maalliset mietelmät vain hipaisivat hänen mieltään. Yli kaiken hän sentään rakasti Leloa. Kun näki Doran aivan erilaisena kuin hän oli ollut, ei sitä voinut mitenkään epäillä. Rakkaus lisää itsekkyyttä miehessä, mutta vähentää tai hävittää sen naisessa. Dora pelkäsi olevansa sulhaselleen vastenmielinen, tutki hänen makuansa, alisti oman tahtonsa sulhasensa toivomusten alaiseksi. Ensimäistä kertaa tunsi hän olevansa riippuvainen toisesta oliosta, ja tämä riippuvaisuus ei häntä suinkaan ärsyttänyt ja masentanut, vaan teki hänet päinvastoin onnelliseksi ja ylpeäksi.
Yksi ainoa seikka häiritsi hänen iloansa: sen roomalaisen suvun vihamielisyys, johon hän tulisi kuulumaan, äänetön, täydelliseen kohteliaisuuteen peitetty vihamielisyys, jonka hän vaistomaisesti tunsi. Hän oli aterioinut useita kertoja Sant'Annan palatsissa ja koko ajan tuntenut olevansa epämiellyttävä, joka ainoan sanansa osuvan harhaan. Omasta puolestaan ei hän myöskään käsittänyt noita menneisyyteen takertuneita ihmisiä. He tuntuivat hänestä olevan ikäänkuin seisahtuneita kelloja, ja kerran oli hän ärtyneenä tullut lausuneeksi Lelolle, että hänen tekisi mieli panna sähkövirta kulkemaan heidän päidensä kautta, jotta ne uudistuisivat ja pääsisivät vapaiksi kaikista niihin kasautuneista ja niitä rasittavista ennakkoluuloista.
Kreivitär Sant'Annan seurapiirissä oli Doran kuitenkin onnistunut saavuttaa kaksi ystävää: kardinaali Salvoni ja asianajaja Orlandi. Hän ei ollut laiminlyönyt kirkkoruhtinaan ystävyyden tavoittamista. Tämä miellyttikin häntä yhä enemmän. Hän tiesi vaistomaisesti, että kardinaali oli huomattava voima, ja hän kunnioitti kaikkea voimaa samoinkuin hän halveksi kaikkea heikkoutta. Kardinaali johti keskustelun aina Amerikan oloihin ja kuunteli häntä ilmeistä mielenkiintoa osoittaen. Hänen tulevan miniäpuolensa omaperäiset sutkaukset saivat usein hymyn välähtämään hänen mustissa silmissään, ja monta kertaa havaitsi Dora ilokseen kardinaalin puolustavan häntä keskustelussa. Asianajaja Orlandi, jota hänen käytännöllinen älynsä ja ruumiillinen ja henkinen reippautensa miellytti, sanoi arastelematta, että tämä amerikatar oli juuri sellainen vaimo, jota Lelo tarvitsi. Hän puolusti Doraa joka tilaisuudessa taitavalla tavalla ja osasi aina tuoda esiin hänen hyviä puoliansa. Doran pyynnöstä oli Orlandi kertonut hänelle Sant' Annain historian ja kreivittären luvalla yleisin piirtein tehnyt selkoa suvun taloudellisestakin asemasta.
Neiti Carroll, joka kohteli äitiänsä kuin vanhempaa sisarta, oli oudostunut siitä juhlallisesta kunnioituksesta, jota Lelo osoitti äidilleen. Kun hän ensi kerran oli nähnyt Lelon polvistuvan äitinsä eteen niinkuin pikkulapsen ja sitten suutelevan tämän kättä, oli hän aivan mykistynyt hämmästyksestä, pökertynyt, ja hiukan huolestuneena saanut vaikutelman, että hänen sulhasensa ei ole samaa vuosisataakaan kuin hän itse.
Dora oli aluksi toivonut, että heidän vihkimisensä tapahtuisi Roomassa, katolisen Kirkon koko loistolla; mutta kun hän sai tietää, että menojen, hänen protestanttisuutensa vuoksi, täytyi olla ihan yksityisluontoisia, ehdotti hän Pariisia, ja Lelo oli siitä salaisesti hyvillään. Semmoinen vihkiminen miellytti häntä suunnattoman paljon enemmän. Hänelle oli sangen lohdullista ajatella, etteivät ruhtinatar Marina ja hänen äitinsä tulisi läsnäolemaan tilaisuudessa.
Asianajaja Orlandi oli turhaan koettanut saada Sant'Annan palatsin ensimäisen kerroksen asukkaita muuttamaan järjestääkseen siinä asunnon nuorelle parille. Sen kuullessaan oli Doran vaikea olla hypähtelemättä ilosta. Ajatus asua pienen syrjäisen torin varrella metrin paksuisten muurien takana ja saman katon alla anoppinsa kanssa oli häntä hirveästi rasittanut. Nähdessään Lelon tyytymättömyyden ilmeen lausui hän hilpeästi:
— Älä siitä välitä. Roomassa on aina tilaisuus saada ruhtinaallinen asunto… Ja mehän voimme rakentaa oman palatsin.
— Rakentaa palatsin! huudahti kreivi, kun meillä on oma, joka on rakennustaidon helmi!
— Niin, mutta josta puuttuu ilmaa ja valoa, sitä terveellistä valoa, joka tappaa mikrobit… ja ennakkoluulot!
Äkillinen, surullinen ilme välähti Lelon kasvoilla. Esi-isien, muinaisten Sant'Annain henki pani varmaankin vastalauseensa, kuten rouva Ronald oli sanonut, uutukaista ja pyhyyttä loukkaavaa nykyaikaisuutta vastaan.