XXIV.
Tuo pieni kohtaus kasinossa oli kyllästyttänyt rouva Ronaldin Monte-Carloon; hän oli jo seuraavana päivänä halunnut lähteä Cannesiin. Oleskeltuaan siellä viikon päivät oli hän miehensä, veljensä ja tätinsä kanssa palannut Pariisiin, missä kaikki asettuivat asumaan Castiglionen hotelliin.
Tietoisuus rakkaudestaan Sant' Annaan oli tuottanut Helenalle typertymystä, jonkinlaista oman itsensä inhoamista ja syvää nöyryytystä. Hänen voittonsa Ouchyssä oli lopultakin ollut vain tappio. Profetallinen ennustus, jolle hän oli nauranut, palasi hänen mieleensä. Hän oli saattanut miehen kiusaukseen ja tämä oli hänet ottanut vastoin hänen tahtoansa; oli vienyt hänen sydämensä hänen tietämättään; hän oli mennyt ansaan kuin pikku koulutyttö. Tämä ajatus saattoi kiusallisen punan nousemaan hänen kasvoilleen. Hän oli luullut olevansa haavoittumaton ja valinnut tunnusmerkikseen salamanterin! Mikä valhe! Mikä pilkka!… Ja suuttuen viattomaan elukkaan, joka ei ollut antanut hänelle kimmoisuuskykyään, heitti hän harmissaan korulippaaseensa, johon sama tunnuskuva oli kaiverrettu, tuon timantti- ja smaragdikorun, jota hän niin ylpeänä oli kantanut.
Helenan mielen hämmennystä ei kestänyt kauan Hänen arvokkuutensa, hänen säädyllisyytensä tarttuivat heti aseisiin tätä tunnetta vastaan, joka häntä loukkasi, joka tuntui hänestä tahralta. Hän oli tutkinut hiukan kaikkia uskontoja, olipa jonkun aikaa ottanut osaa n.s. kristillisten tietäjäin kokouksiin joissa harrastetaan metafyysillisiä parannuskeinoja. Hän luuli, kuten nämäkin, että luja tahto kykenee aikaansaamaan ihmeitä ja että ajatus pahentaa tautia pitämällä sitä kiinni ruumiissa. Niinpä koetti hän estää ajatuksiansa askartelemasta onnettoman rakkautensa kanssa. Mutta kaikista näistä ponnisteluista huolimatta rakkaus eli hänessä ja ilman häntä, synnyttäen joukon tunteita, jotka joskus olivat aivan yksinvaltiaita. Hän puheli, huvittelihe, sommitteli pukujaan, ja kaikkien ulkonaisen elämän ilmiöiden läpi kuuli hän kuitenkin italialaisen hehkuvan äänen, tunsi hänen silmiensä hyväilyn. Hänen ihailunsa ilmaukset, hänen tunnustuksensa palasivat herkeämättä Helenan muistoon. Luzernissa ja Ouchyssä saadut vaikutelmat, jotka näyttivät vain pujahtaneen hänen sieluunsa, olivatkin sinne jääneet pysyvästi ja palautuivat nyt tarkkapiirteisinä ja niiden tenho tuntui vasta nyt oikein vaikuttavan häneen. Helena kamppaili turhaan tätä salatenhoa vastaan; kerran ahdistuksissaan kykenemättömyydestään sitä karkoittamaan huudahti hän ääneen:
— Oh, varmaan johtuu tämä siitä inhoittavasta latinalaisesta verestä, jota minulla on suonissani!
Hän alkoi harhailla pitkin Pariisia, niinkuin oli harhaillut Roomassa, umpimähkään ja ypöyksin. Omituisesta vaistosta karttoi hän Gabrielin puistokatua; sen varjoisen puistokujan näkykin, missä Sant'Anna oli häntä seurannut, oli hänelle tuskallinen, ja ohikulkiessaan loi hän aina siihen pelästyneen katseen.
Näillä tarkoituksettomilla retkillään päätyi hän usein menemään sisään johonkin kirkkoon. Kärsimysveljesten kappeli Hoche-kadulla ja Dominikaanien kirkko St. Honorén kaupunginosassa vetivät häntä vastustamattomasti puoleensa. Katolisten pyhättöjen erikoisessa hiljaisuudessa tunsi hän heti viihtyisämpää oloa. Hän rakasti kirkollisia menoja, hän antoi niille nyt arvoa. Hengellisen musiikin aaltoilu, liturgisten laulujen vakaat sävelet tyynnyttivät hänen tuskaansa, niinkuin imettäjän kehtolaulut olivat lapsena haihduttaneet hänen huolensa. Protestanttisuudestaan huolimatta tunsi hän Paduan pyhän Antoniuksen, joka omituista kyllä näyttää olevan yhtä suosittu Amerikassa kuin Ranskassa, ja mielensä masennuksessa oli hän mennyt aina sellaiseen lapsellisuuteen saakka, että oli luvannut tälle suuren summan, jos hän koskaan saavuttaisi unohduksen. Käytännöllisellä vaistollaan, joka ei häntä koskaan jättänyt, päätteli hän, että koska hänen tahtonsa yksin ei riittänyt kirvoittamaan hänestä tätä julmaa rakkautta, joka myrkytti hänen elämänsä, täytyi ottaa toisia voimia avuksi. Hän muisti, että kerran Roomassa, Bambinon edessä, jota hänelle oli näytetty ja joka hänestä oli vain inhoittava puunukke, oli hän erään vanhan maalaisvaimon silmissä nähnyt erikoisen loiston, epäilemättä uskosta johtuvan, joka oli kerrassaan hänet muuttanut ja luonut hänen kasvoilleen yliluonnollista kauneutta. Tämä muisto askarrutti häntä. Hän muisteli menoja joissa hän oli ollut mukana Neitsyt Maarian Taivaaseenastumisen luostarissa ja puoliyön messussa Blonayn linnassa. Tässä vanhassa roomalaisessa uskonnossa oli varmaan jotakin salaperäistä voimaa: kukaties saisi hän apua siitä? Muuten alettiin Amerikassa paljon puhua katolisuudesta. Se voitti alaa päivä päivältä ja synnytti kiivasta väittelyä. Hän olisi mielellään tuntenut sen perinpohjin, vaikkapa vain voidakseen siitä keskustella. Niinpä pyysi hän rouva de Kéradieutä neuvomaan hänelle papin, jonka kanssa hän voisi keskustella näistä asioista. Paronitar saattoi hänet apotti de Rovelin, miehensä serkun luo, Ste-Clotildan seurakunnasta. Tämä otti hänet vastaan isällisen ystävällisesti. Pysyen varovalla kannalla selitti Helena, että hän ei ollut päättänyt muuttaa uskontoa: hän piti katolinuskoa tenhoavana, mutta että sen dogmit eivät pelkäsi, sovellu hänen nykyaikaiseen katsantokantaansa.
— Ei voi palata ajassa taaksepäin, tiedättekö, lisäsi hän vakavasti.
— Tietenkään ei, vastasi pappi hymyillen, mutta minä olen varma, että katolisuus ei estä teidän henkenne kulkua eteenpäin… päinvastoin! Ja minä asetun käytettäväksenne valaistakseni teille asia ja vastatakseni kaikkiin kysymyksiinne.
Tämän jälkeen sovittiin, että Helena tulisi joka päivä kello kahden ja kolmen välillä keskustelemaan uskonnosta herra de Rovelin kanssa, ja hän lähti ihastuneena, että oli löytänyt uuden ja soveliaan ajatusten-eristäjän.