Heti Pariisiin saavuttuaan oli rouva Ronald käynyt tervehtimässä markiisitar d'Anguilhonia; hänestä tuntui todelliselta lohdutukselta kuulla, että herra de Limeray oli vielä Paussa: hän pelkäsi tämän läpitunkevaa katsetta ja hymyn hienoa ivaa. Ensimäisillä torstaipäivällisillä, joille hän oli kutsuttu miehensä, veljensä ja tätinsä kanssa, kohtasi hän kuitenkin kreivin. Hän oli varuillansa, koetti näyttää huolettomalta ja iloiselta, mutta kreivi hämmästyi melkein heti hänen muuttumistaan. Hänen kasvojensa yleisvaikutus tuntui toisenlaiselta; ne eivät olleet niin loistavat, mutta lempeämmät, ja suurissa ruskeissa silmissä oli hetkittäin ahdistuksen ja tuskan ilmettä. Milloin karttoi hän kreivin katsetta, milloin taas uhmasi sitä hermostuneella naurahduksella. Sanalla sanoen, hän vaikutti syylliseltä ja häpeävältä lapselta. Ja vanha herrasmies, jolla oli laaja naistuntemus, kysyi itseltään heti: »Kukahan se mies on?»
Väkisinkin tuli puhe neiti Carrollin avioliitosta. Markiisitar d'Anguilhon, joka tunsi Sant'Annan, selitti, että kreivi oli hurmaaja ja kuin luotu viehättämään amerikatarta. Herra Ronald oli ankara sisarentytärtänsä kohtaan. Helena lisäsi, että herra Ascott olisi paljoa paremmin soveltunut Doralle ja että hän oli jo paljoa aikaisemmin huomannut, mihin päin asiat olivat kääntymässä. Hänen äänessään oli intohimon sävyä, joka värähdytti herra de Limerayn korvaa. Hän ryhtyi kyselemään Helenalta lähemmin Doran ja Sant'Annan suhteen yksityiskohtia, ajoi hänet taitavasti aina pitemmälle ja tuli vakuutetuksi. Sitten tutkisteli hän herra Ronaldia. Hän oli sellainen ylemmyysmiehen tyyppi, josta kaikki määrättyyn suuntaan kasvatetut naiset unelmoivat, mutta joka koskaan ei heitä tyydytä. He tuntevat vaistomaisesti, että hän ei ole luotu heitä varten, että hän menee heidän piirinsä ulkopuolelle: siitä heidän pettymyksensä. Amerikkalainen oli komea, ilmeisesti älykäs mies; mutta hänen sileäksi ajelluilla kasvoillaan oli se puhtauden ja kirkkauden ilme, joka saavutetaan ainoastaan ajatuksen ylhäisissä ilmapiireissä. Hänen kauniissa kaukokatseisissa etsijänsilmissään ei ollut ihmisintohimon tenhoisaa loistoa, ja hänen ankara ja suljettu suunsa karkoitti aistillisuuden ajatuksenkin.
Ikäänkuin Helena olisi arvannut herra de Limerayn mietteet, loi hän mieheensä helliä katseita, kohdisti häneen suloisia sanoja — mikä lopullisesti vahvisti kreivin päätelmät. Ja kreivin mieleen muistui heidän taannoinen keskustelunsa Loiset'sta palatessa. Hän näki tämän nuoren naisen sellaisena kuin hän oli tuona iltana, niin valkoisena, niin haluttavana, kulkien hiljaa hänen rinnallaan, kääntäen hänen puoleensa kirkkaat, elämäniloa säteilevät kasvonsa, selittäen olevansa kaavoittamaton, pysähtyen näyttämään hänelle tunnuskuvaansa, pientä kaulassa riippuvaa smaragdisilmäistä salamanteria, kylmää ja kiiltävää. Herra de Limeray muisti antamansa varoituksen, katsoi häntä uudelleen, ja tuntien hyvin inhimillistä, miehiselle sukupuolelle ominaista sisäistä tyydytystä mietti hän:
»Totisesti, miehellä on ollut hetkensä!…»
XXV.
Kihlapari saapui Pariisiin kesäkuun ensi viikolla. Doran ja hänen enonsa kohtaus muuttui hyvin myrskyiseksi. Ensimäistä kertaa ei tytön onnistunut tyynnyttää eikä lepyttää enoansa. Herra Ronald moitti häntä sangen ankarin sanoin kunniattomuudesta Jack Ascottia kohtaan. Ja selitti, että kun hän oli suostunut olemaan läsnä vihkimätilaisuudessa, tapahtui se ainoastaan huomaavaisuudesta hänen äitiänsä kohtaan. Mutta sitten meni hän yli rajan sanomalla, että kun tämä viimeinen holhoojanvelvollisuus oli suoritettu, ei hän aikonut ylläpitää minkäänlaatuisia suhteita kreivitär Sant'Annan kanssa. Siitä kiivastui puolestaan neiti Carroll ja vastasi, että Lelo riitti hänelle täydellisesti ja että hänen kanssaan voi hän ketään muuta kaipaamatta kulkea maailman halki.
Tapa, jolla herra Ronald vastaanotti tulevan nepaansa, heijasti vielä näitä sanoja. Se oli nuhteettoman kohtelias, mutta jääkylmä. Molemmat miehet tutkivat toisiaan uteliaina. Kreivi oli havaitsevinaan amerikkalaisessa pappismiehen näköä ja sitten, muistaen Helenan sanoja, mietti hän itsekseen: »Komea mies, kieltämättä… mutta tehty muuta kuin rakkautta varten. Minä peräydyin liian aikaisin!» — päätteli hän italialaisella kyynillisyydellään.
Herra Ronald ei voinut olla ihailematta Sant'Annaa. Tämä vanhan ja sangen kauniin suvun edustaja vaikutti häneen väkisinkin. Siitä huolimatta sai hän hänestä epäedullisen käsityksen:
— Vaarallinen tyhjäntoimittaja — selitti hän astuessaan Helenan huoneeseen, — niitä miehiä, jotka häikäilemättä ottavat toisten vaimoja ja morsiamia. Päällepäätteeksi nolla; vain sellainen kana kuin Dora oli saattanut asettaa hänet Jack Ascottin edelle.
Nämä piiskaniskuiset sanat eivät kohdanneet Doraa, mutta sattuivat sen sijaan rouva Ronaldiin mitä kirvelevimmin. Vaistomainen suuttumus levitti hänen sieraimiansa ja, tahtoen puolestaan iskeä hänkin, vastasi hän halveksivalla äänellä: