— Kas vain tiedemiehiä! Heitä kuullessaan voisi luulla, että heidän syvempi tuntemuksensa elämän salaisuudesta antaa heille ylevämmän mukautumiskyvyn, mutta vähäisimmänkin vastoinkäymisen sattuessa unohtavat he periaatteensa ja oppinsa eivätkä ole sen filosofisempia kuin tavalliset kuolevaiset… Sinä esimerkiksi, joka uskot, että me olemme vain Jumalan luomia, joka joka hetki julistat vapaan valinnan mahdottomuutta, sinä pidät Doran avioliittoa hänen rikoksenaan: onko siinä logiikkaa?
Herra Ronald näytti joutuvan hämilleen ja hetken kuluttua laski hän lempeästi kätensä vaimonsa olalle:
— Sinä olet oikeassa — sanoi hän hymyillen ajattelevien miesten harvinaista ja ihmeellistä hymyä. — Muistutat minulle aina tällä tavoin totuudesta, kun perinnäisestä taipumuksesta siitä hairahdun. Doran elämässä on nähtävästi ollut määrätty tapahtuvaksi jokin uskottomuus: vaikka on väärin moittia häntä siitä, ei sitä kuitenkaan voi olla säälittelemättä, varsinkaan kun tämä uskottomuus tekee onnettomaksi niin hyvän pojan kuin Jack Ascott on.
Leppyneenä näin nöyrästä ja vilpittömästä puheesta Helena jatkoi lempeämmällä äänellä:
— Tosiaan, kaikki, mikä on tapahtunut Amerikasta lähdettyämme, todistaa meidän kulkevan tuntematonta päämaalia kohti. Muuten, jos orkesterin soittajat olisivat vapaat antautumaan omille mielijohteilleen, syntyisi vain hirvittävä epäsointujen sekamelska. Koska me olemme maan päällä suorittamassa Korkeimman työtä, täytyy kunkin löytää oma kirjoitettu osansa ja, oli se sitten kaunis tai ruma, iloinen tai suruinen, soittaa se sellaisenaan loppuun saakka. Sitä ilman ei yksikään sopusointu olisi mahdollinen.
— Vertauksesi on sangen sattuva — sanoi herra Ronald huvitetun näköisenä — ja maailmaa voi toisinaan kuvitella valottomana, mutta ei sopusoinnuttomana.
— Oh, jos tämä täytymysusko voisi todella juurtua mieleemme, mikä lepo! mikä rauha! sanoi Helena katse intoutuneena.
Ja koko kuukauden aikana joka oli hänelle elämän surullisin, yritti hän epätoivoisena tarrautua ajatukseen, että hän eli välttämätöntä kohtaloansa. Kuullessaan, että Doran vihkiäiset tapahtuvat Pariisissa, oli hänen ensimäinen vaistonsa pakeneminen; sitten muisti hän kuulleensa sanottavan, että poltteen poistamiseksi palohaavasta tulee sitä korventaa tulisilla hiilillä: hän tahtoi sitä koettaa. Niin, hän tulisi kärsimään hirvittävästi olemalla läsnä tässä tilaisuudessa; mutta se varmaankin räikeällä tavalla hänet parantaisi. Oli mahdotonta edelleen rakastaa Doran puolisoa!… Kukaan ei petä meitä ovelammin kuin me itse: ei häntä Pariisissa pidättänyt yksinomaan parantumisen toivo, vaan salainen, tunnustamaton halu jälleen nähdä Leloa.
Helenan rakkaus Sant' Annaan oli järkivaltaista: kiitos mielikuvituksen, jonka kunnioitus omaa personaa kohtaan oli pitänyt puhtaana, kiitos amerikkalaisen temperamentin, oli sen olemuksessa sangen vähän aineellisuutta. Vaikka se ei ilmennyt hurjina haluina, raivoisana mustasukkaisuutena, ei se silti ollut tuskattomampaa. Omituista kyllä, oli se hänessä synnyttänyt kiintymyksen ja uhrautumisen tarvetta. Hän tuli ajatelleeksi, että hän tosin oli kuulunut miehelleen, mutta ei koskaan hänelle antautunut, ja kerran yksin ollessaan avasi hän vaistomaisesti sylinsä. Sitten hän suuttumuksesta ja häpeästä punastuen huudahti ääneen:
— Minä olen hullu! hullu!