Ja syyttäen siitä latinalaista vertaan, jota hän piti äidinpuolisen perimyskatsomuksensa mukaan heikkoutena, ei hän ollut ihan väärässä. Siitä johtui se kauneuden ja sopusuhdan harrastus, joka hänet oli antanut Lelon saaliiksi. Ja näiden hänen ominaisuuksiensa tenhoamana piti hän Leloa korkeampana olentona, jonka edellytyksiä vain ei oltu riittävällä koulutuksella kehitetty. Hän luuli, sitä itselleen tunnustamatta, että hän olisi voinut ohjata kreivin jalompiin pyrkimyksiin kuin mitä hänellä nyt oli, ja koko hänen olemuksensa oli kääntynyt tuota italialaista kohti ikäänkuin hän, Helena, olisi ollut tosiaan luotu häntä täydentämään.
Hänen rakkautensa ei ollut ihan seokseton. Ehdottomasti puhdasta rakkautta ei ole. Mutta seos juuri usein antaa ihmistunteille niiden voiman, samoin kuin erinäisille metalleille. Helena kadehti Doralta kunniaa saada kantaa Sant'Annan kaunista nimeä, kreivittären arvoa, oikeutta saada jatkaa ikivanhaa rotua, ja tästä koitui hänelle vielä yksi kärsimyksen aihe. Nyt, kun hän oli täysin tietoinen rakkaudestaan Leloon, hämmensi tämän läsnäolo häntä enemmän kuin milloinkaan ennen. Niiden muutamien minuuttien aikana, jolloin he jälleen tapasivat, oli hänen äänensä liikutettu, hänen hermostuksensa ilmeinen. Kreivi huomasi sen ja tarkasteli häntä ilkimielisesti. Hän yritti ihastuneilla katseillaan enentää Helenan sydämen tykintää. Hän käytti ja väärinkäytti säälimättä tenhovaltaansa. Hyväilevä ja kavala loiste välähteli hänen silmissään, miehen voiton ilo punasi hänen aistillisia huuliaan, mutta Helena, joka tunsi kaiken tämän, riensi ottamaan tahtonsa avukseen ja sai itsensä vieläkin hallituksi; uhmasi häntä rohkeudella, joka herätti Lelon ihastusta ja synnytti hänessä hurjan halun osoittaa sitä suutelolla.
Rouva Ronaldin suureksi mielihyväksi ei Doran ja hänen äitinsä onnistunut saada kyllin suurta huoneustoa Castiglionen hotellissa, joten he olivat asettuneet Continental-hotelliin. Aavistamatta aiheuttamaansa kärsimystä tuli neiti Carroll joka päivä antamaan tädilleen tietoja tapahtumista. Hän laahasi hänet mukaansa ompelijattarien ja korukauppiaiden luo, kertoi mitä hänen sulhasensa oli sanonut ja puhui heidän tulevaisuussuunnitelmistaan. Kun Helena jälleen oli yksin, tunsi hän itsensä niin murjotuksi kuin olisi häntä ruoskittu. Hän ei tuntenut vihaa Doraa kohtaan; mutta Doran ja markiisitar Vergan läsnäolo teki sen vastenmielisen vaikutelman, jonka sen välineen näkeminen aiheuttaa, jolla teitä on syvästi haavoitettu.
Ei mikään tuottanut rouva Ronaldille niin suurta virkistystä kuin hänen jokapäiväiset keskustelunsa herra de Rovelin kanssa. Katolisuudessa on salattu voima, joka vaikuttaa sieluun niinkuin rakkaus sydämeen ja jota ei hevin voi välttää. Papin vakuuttava puhe alkoi kehittää rouva Ronaldissa epämääräistä kääntymisen halua, joka hänen järkytetyssä mielessään oli syntynyt: eräänä päivänä kysyi hän mieheltään, olisiko hänestä vastenmielistä, jos hän, Helena, kääntyisi katolisuuteen.
Herra Ronald oli hiukan ihmeissään ja katsoi vaimoonsa hämmästyneenä:
— Vastenmielistäkö? Ei lainkaan, mutta mikä hullu päähänpisto! Uskonnot ovat vain erinäisiä henkisiä voimia. Eikö sinun nykyinen uskontosi riitä sinulle?
— Ei, vastasi Helena, kääntäen päänsä pois.
— Sitten, kultani, käänny katolisuuteen, jos se sinua huvittaa! — virkkoi hymyillen Henrik niinkuin jollekin lapsenoikulle.
Herra de Limerayn seura oli Helenalle toinen arvokas viihdyke. Ensimäisen tyydytyksen jälkeen, jota kreivi oli tuntenut nähdessään hänet niin sen rakkauden masentamaksi, jota Helena oli uhmannut, tunsi hän nyt lämminsydämistä sääliä tätä puhdasta ja vilpitöntä naista kohtaan. Joskus sentään taiteilija hänessä nautti tämän ihmeellisen muutoksen näkemisestä. Helenan kauneus oli tullut suloisemmaksi, ikäänkuin samettimaisemmaksi. Hänen nykyinen sieluntilansa oli antanut hänen kasvoilleen uuden ilmeen, hänen huulillaan oli pieniä hermostuneita värähtelyjä, sieraimet olivat liikkuvammat. Hän oli ollut avo- ja kirkassilmäinen nainen; nyt hän, huomaamattaan, vaistomaisesti koettaen peittää salaisuuttaan, ajatuksiaan, liikutustaan, loi pitkäripsisten silmäinsä katseen alas. Tämä liike, joka äkkiä verhosi suuret, ruskeat silmät, oli niin viehättävä, että herra de Limeray vähän säälimättömästi joskus sitä tahallaan tavoitti, milloin pitkään katsomalla, milloin jollakin vartavasten harkitulla sanalla.
Antaakseen hänen ajatuksilleen toisen suunnan tarjoutui hän näyttämään Helenalle vanhaa Pariisia, jonka hän tunsi hyvin. He kävivät Ile Saint-Louis'n ja Marais'n vanhoissa hotelleissa, ja kreivi kertoi hänelle näiden historian hyvillään voidessaan muutamaksi hetkeksi temmata hänet irti raskaista ajatuksista. Vaikka hänen sivistyksensä ehkä oli hiukan pintapuolista, oli hän paljon lukenut ja muisti paljon. Hän harrasti musiikkia ja maalaustaidetta ja puhui rakkaudesta herkästi kuten ainakin mies, joka on rakastanut usein, joskaan ei ylen syvästi, ja säilyttänyt viehättävän kiitollisuuden naista kohtaan. Ranskalainen pakina, jota johtaa todellinen herrasmies, on herkullista kuin ranskalainen ruoka sèvres-porsliinilta syötynä. Kaunopuheiset ja sukkelat sanat eivät vielä riitä luomaan sitä mitä sanotaan »causerieksi» — pakinaksi — täytyy lisäksi saada aikaan jonkunlainen magneettinen kosketus kuulijain kanssa. Anglosaksit — englantilaiset ja amerikkalaiset — ovat siihen liiaksi pidättyviä tai itsekkäitä: he puhuvat, he eivät pakinoi. Helena ymmärsi antaa arvoa herra de Limeraylle; tämän myötätuntoisuuden ja herkkyyden hienostama pakinointi oli hänelle alati uusi nautinto. Kreivi taas ei olisi pyytänyt muuta kuin saada olla hänen uskottunsa. Ranskatar ei kukaties olisi voinut vastustaa kiusausta uskoa huolensa tälle vanhalle, ritarilliselle ja hellälle herralle, mutta rouva Ronald oli luonteeltaan liian suljettu näin avatakseen sydäntänsä: jo kunnioituksen velvollisuudesta miestään kohtaan ei hän milloinkaan olisi suonut itselleen tätä huojennusta; hänestä tuntui, että vain papille kävisi tunnustaminen tämänlaatuisia huolia.