Niin suuresti kuin kihlapari olikin kiiruhtanut vihkiäistensä valmistuksia, lykkäytyi aika kuitenkin ja toimitus määrättiin tapahtuvaksi vasta 11. heinäkuuta. Joko ei herra Beauchamp jostakin tunnustamattomasta syystä tahtonut olla tilaisuudessa läsnä, tai vaativat asiat häntä Amerikkaan, joka tapauksessa ilmoitti hän, että hänen oli pakko lähteä, ja pysyi päätöksessään Doran pyynnöistä huolimatta. Sofia-täti, joka oli saanut Euroopasta kyllikseen, tahtoi seurata häntä, ja molemmat lähtivät Pariisista kesäkuun viimeisellä viikolla.
Charley oli pyytänyt sisartaan hänen puolestaan vastaanottamaan erään Willie Greyn maalaaman taulun — »mestariteoksen», oli hän sanonut suostumatta kuitenkaan lähemmin selittämään sen aihetta. Viikkoa jälkeen hänen lähtönsä tuotiin se rouva Ronaldille lukitsemattomassa laatikossa, jonka hän suuresti uteliaana avasi. Onneksi osui hän olemaan yksinänsä, sillä taulun nähdessään, kävi hän aivan kalpeaksi: hänen veljensä oli arvannut hänen salaisuutensa.
Taulu esitti »Titanian hulluutta», tämän haltiatarten kuningattaren, joka taikajuoman vaikutuksesta rakastuu epäsikiöön, aasipäiseen ihmisolentoon. Eräässä metsänkolkassa, johon sarastuksen ensi säteet luovat salaperäistä valoa, oli Titania, ihmeen kaunis vaaleatukkainen nainen, yllään valkoinen kultareunustainen puku, puoleksi makuullaan sammal- ja kukkapenkillä. Vähän ylempänä näkyi aasin pää, jonka ihmismuotoinen ruumis häipyi pensaikkoon: tämän aasin kaulaan oli hän heittänyt ruusuköynnöksen, jonka päitä hän vielä piteli. Elukka katsoi häntä ihmettelevän ja typerän näköisenä. Mutta Titanian katse oli täynnä sanatonta jumalointia, hänen puoliavoimella suullaan oli autuas hymy, hänen kasvojansa kirkasti onnellisuuden säteily. Oikealta ja vasemmalta vilkkui lehvistöstä ihmisolentoja, jotka näyttivät sinne vartavasten piiloutuneen pälyämään rakastuneen naisraukan hulluutta ja ilmaisivat halveksumista, pilkkaa tai sääliä.
Se oli samalla kertaa maalarin ja runoilijan teos, väreiltä ja tunnelmalta erinomaisen vaikuttava. Rouva Ronald katseli taulua kauan aikaa, hänen silmänsä kostuivat ja kyynelten valuessa pitkin poskipäitä sijoitti hän taulun takaisin laatikkoon mutisten:
— Helenan hulluus! Helenan hulluus!…
XXVI.
Neiti Carrollin ja kreivi Sant'Annan siviilivihkiminen tapahtui 10. heinäkuuta. Italian konsulaatista tultaessa saattoi Lelo morsiamensa vaunuihin, joissa rouva Carroll, rouva ja herra Ronald istuivat. Hän suuteli Doran kättä ja puhutteli häntä sitten italialaisen tavan mukaan uudella arvonimellä:
— Näkemiin, kreivitär! sanoi hän kasvoilla liikutuksen hymy.
Dora punastui mielihyvästä ja yllätyksestä.
— Ethän tahdo toki väittää, että minä nyt olen naimisissa! huudahti hän koomillisesti kauhuissaan.