— Ehdottomasti!… Jos tahtoisin, voisin viedä sinut luokseni Grand
Hotelliin. Laki oikeuttaa minut siihen.
— Naimisissa! Ja minä kun en edes kuunnellut mitä meille luettiin! Mitä minä sitten olen sinulle luvannut?
— Sokeaa alistumista, ehdotonta kuuliaisuutta!
— Mutta sehän on hirvittävää!
— Älä pelkää, minä koetan tehdä alistumisen ja kuuliaisuuden sinulle helpoksi! sanoi kreivi rohkeasti.
Kun vaunut lähtivät liikkeelle, kohtasi Lelon katse Helenan kalpeat, kangistuneet kasvot, joista oli luettavana ylpeää halveksumista. Heidän katseensa sattuivat yhteen kuin kaksi kalpaa, ja tyydytetyn koston tunne nosti nuoren miehen huulille sen Sant'Annain julman hymyn, jonka muuan Italian kuuluisimpia maalareita on kankaalle ikuistanut.
Kirkollisen vihkimisen toimitti seuraavana päivänä nuntsionvirastossa kardinaali Clari. Läsnä olivat markiisi ja markiisitar d'Anguilhon, de Ké+radieut, Vergat, varakreivi de Nozay, kreivi de Limeray ja muutamia roomalaisia. Kappelissa, joka oli yltäänsä kukilla koristettu, muodostui toimitus tuttavalliseksi ja viehättäväksi. Erinomaisen aistikkaasti puettu Dora oli sangen viehättävä. Milloinkaan ei hänen kasvoillaan oltu nähty niin vakaata ja ylevää ilmettä. Vihkimistoimituksen jälkeen syötiin aamiaispäivälliset Continental-hotellissa. Aterian aikana sai nuori pari sähkösanoman, joka sisälsi Leo XIII:n siunauksen, minkä epäilemättä kardinaali Salvoni oli hankkinut.
Taakan mukana tulee voima: Helena oli koko ajan, kuten elämän suurina päivinä usein sattuu, elänyt kuin unessa, epätodellisuudessa. Aterian jälkeisessä vastaanotossa näytteli hän loistavasti sukulais-osaansa. Hän pakinoi hilpeästi tuon ja tämän kanssa. Hänen poskillaan oli ehkä hiukan tavallista hehkeämpi puna, hänen äänensä särähti joskus, hänen naurunsa oli hermostunutta, mutta sitä ei huomannut kukaan muu kuin herra de Limeray.
Nuori pari, joka meni viettämään kuherruskuukautensa ensi päiviä
Fontainebleauhon, poistui aikaisin. Rouva Ronald syleili Doraa, kätteli
Leloa. Tämän hyvästelyn suoritettuaan lähestyi hän herra de Limerayta,
joka katseli häntä ihmetellen.
— Uskotteko te, kysyi Helena äkkiä, että rakkaus on todellista luonnossa tavattavaa, oleellista ainetta?